Tribuna 25.3.2010

SUOMALAINEN ”IVANOV” JOUTUI SATIMEEN

Kuvateksti: Ivanovin häät päättyvät laukaukseen

Maly-teatteri ja Helsingin Kaupunginteatteri ovat jo pitkään olleet kiinteässä yhteydessä, sillä taiteellisten mieltymysten suhteen ne ovat ”samaa sukua”.

Ennen kaikkea nämä molemmat kollektiivit ovat kiinnostuneita klassikoista ja toiseksi kummassakin pidetään korkeata näyttelijätaidon tasoa eräänä kulttuuriperinnön keskeisistä saavutuksista. Siksi äskeinen Malyn vierailunäytös Helsingissä Tshehovin ”Lokin” kanssa sai katsojien suursuosion ja Helsingin kaupunginteatterin saapuessa Moskovaan Tshehovin ”Ivanovin” kanssa kokoontui pääkaupungin koko ”kerma” katsomaan, miten suomalaiset tulkitsevat erästä Anton Tshehovin arvoituksellisimmista näytelmistä tämän 150-vuotispäivänä.

Tamás Ascher on jo ohjannut ”Ivanovin” kotonaan Budapestissä ja hän sai vuonna 2008 ”Kultaisen naamion” palkinnon parhaasta ulkomaisesta esityksestä. Joten suomalainen esitys toistaa ohjaajan entistä pohjapiirrosta, mutta sen soinnahdus on uusi, Itämeren mentaliteetin sävyttämä Ascher siirtää toiminnan 1980-luvulle, missä kaikkea leimaa sammaloituneisuus, väistämätön ikävä, jota ei saa pois millään ilonpidolla. Turhaan ei ohjaaja ole valinnut päätapahtumapaikaksi Lebedevien kartanoa, jonka vastaanotolle koko paikkakunta haluaa päästä, siinä joukossa myös yhteisön torjuma Ivanov, mutta täällä hallitsee sellainen matalamielisyys, sellainen kateus ja tyhjyys, että jokainen heidän lausumansa sana sulaa ajatuksettomuuden tyhjiöön. Ällistyttävällä psykologisella tarkkuudella ohjaaja rakentaa Ivanovin suhteet ihmisiin, joita tämä halveksii eikä samalla pysty selviämään ilman heitä, koska kartano on rappiolla, rahaa ei ole ja velat pitää maksaa. Rauno Ahonen esittää ihmistä, joka on joutunut satimeen, mikä ei periaatteessa riipu ajankohdasta, tänään lähes jokainen meistä on samanlaisessa psyykkisessä sielua jäytävässä satimessa.

Mutta Ivanov on ylpeä, omatunto soimaa häntä. Ensi sijassa sairaan vaimon takia, jota hän on lakannut rakastamasta, eikä rikottua maljakkoa saa enää liimattua yhteen, ja mitä tässä voisi... Voi tätä tshehovilaista teemaa: minne rakkaus häipyy ja miten sen paikan täyttää tyhjyys, mutta velvollisuus käskee kantamaan tämän ristin. Venäläisistä näyttelijöistä harva pystyy näyttelemään tämän roolin, kuitenkin uskoo suomalaista Ivanovia, että elämän tarkoitus ei ole kunnianhimon tyydyttämisessä ja mukavassa olemassaolossa, vaan jossakin muussa: uskollisuudessa itselleen ja omille ihanteilleen. Ehkä tämä on liian vahvasti sanottu, mutta tshehovilaisella sankarilla, joka tavallisesti seisoo risteyksessä, omantunnon ja sen lakien mukaan elämisen teema oli keskeinen.

Mitä nyt sitten, käskettekö kaikkien ampua itsensä, kuten Ivanov, sanoo kiihtynyt katsoja, joka ei saakaan onnellista loppua, jossa leskimies avioituu nuoreen Sashenkan kanssa? Käytännön ihmisen näkökulmasta tämä on nonsensea. Eikä kristillisyydenkään lakien mukaan ihmisellä ole oikeutta riistää henkeä itseltään, mutta Tshehov tiesi lääkärinammattinsa ansiosta tarkkaan, että kun potilas on menettänyt elämänhalunsa eikä usko enää mihinkään, niin mitkään lääkkeet eivät auttaneet häntä. Siten unkarilainen ohjaaja lukee yhdessä suomalaisten näyttelijöiden kanssa Anton Pavlovitshin näytelmän nykydraamana tarpeettomasta ihmisestä, joka elää kunnian lakien mukaan kunniattomassa yhteisössä.

LJUBOVJ LEBEDINA

Nezavisimaja gazeta 22.3.2010

EI RADIKAALI TSHEHOV

Helsingin kaupunginteatterin ”Ivanov” vieraili Moskovassa

”Tuntuu, että olen jo nähnyt jotain tällaista”, totesi eräs katsoja istuessaan Maly-teatterin salissa, missä viime viikolla vieraili unkarilaisen ohjaajan Tamás Ascherin ohjaama ”Ivanov” Helsingistä. Totta, kaksi vuotta sitten Moskovassa esitettiin hänen Budapestiin tekemänsä esitys. Mutta toisto osoittautui vähintään alkuperäisen tasoiseksi.

Tunnettu unkarilainen ohjaaja Tamás Ascher on siirtänyt Tshehovin ”Ivanovin” tapahtumat 1970-luvulle ajassa ja paikassa, - kaikki tapahtuu tilastollisesti keskimääräisessä kulttuuritalossa. Ilmeisesti neuvostoliittolaisessa, ovathan kaikki Tshehovin henkilöiden nimet venäläisiä. Kolmen metrin korkeudelle lattiasta on mitattu katto, jossa on persoonattomia ja kasvot poispyyhkiviä luminessenssilamppuja. Tällaisissa ”keskimääräisissä” interiööreissä esitetään tänään niin Shakespearea kuin Tshehoviakin, ja vaikka ketä, mutta Ascher päinvastoin käyttää näitä interiöörejä sanoisiko asian eduksi. Eurooppalaisessa teatterissa vain laiska jättää laittamatta luminesenssilamput näytelmäänsä, Tamás Ascherin näytelmässä tämä valo taas on Tshehovin eduksi, koska tässä kasvot valkaisevassa valossa, kuolleet piirteet jokaisessa elävässä paljastavassa, ”Ivanovin” sankarien on miellyttävä elää. Ascherilla Ivanov ei ammu itseään, ei – ohjaaja kieltäytyy finaalista, jota Tshehov ei kirjoittanut heti, - Helsingin kaupunginteatterin esityksessä sankari menettää voimansa, hän kohottaa kerran jos toisenkin pistoolin ohimolleen, mutta – ei. Tekoon ei ole voimia.

Moskovaan Helsingistä tuodussa ”Ivanovissa” (sen jälkeen kun Helsingissä oli valtavalla menestyksellä esitetty Maly-teatterin ”Lokki”) ohjaajaa kiinnostaa itse Tshehov eli ne kysymykset, jotka kiusasivat kirjailijaa hänen kuljettaessaan sankarinsa aloituksesta loppuratkaisuun, pelleilevän Borkinin laukaisematta jättämisestä ensimmäisessä kohtauksessa aina Ivanovin laukaisematta jättämiseen – viimeisessä. Ikävystymisen aihe, ikävystymisen, joka on sukua sairaudelle, ikävystymisen, joka jäytää elimistöä ja muuntuu vihaksi lähimmäisiä kohtaan – tätä ajatusta, tätä teemaa ohjaaja peluuttaa, vääntää, kääntelee kaikin päin, ja jos syntyy ironiaa, ajoittain tylyäkin, niin se ei ole ironiaa Tshehovia kohtaan, vaan niin sanoakseni Tshehovilta, joka itse toistaa näytelmäkirjailijan tylyä ja julmaa, illuusiotonta, säälimätöntä näkemystä elämästä ja ihmisistä. Riittää kun muistaa kohtauksen Lebedeveillä, minne Ivanov pakenee ikävää, joka valtaa hänet kotona. Vaan täällä on paikallinen ”kerma”, joka nääntyy ikävään päästämättä kädestään teetuoppeja (ei kuppeja!), joka laiskasti ikävästä huokaillen läksyttää palvelija Gavrilia. Ainainen tee ilman karviaismarjahilloa. Helvetin malli.

Venäjällä ei ole ollut tapana etsiä ja löytää venäläisen teatterin, venäläisen näyttelijäkoulukunnan yhteyksiä Suomen teatteriin, vaikka läheisyys, maantieteellinen ja kulttuurinen, on ikään kuin näkyvä, mutta – ei ole tapana, kuten sanotaan, ja sillä siisti. Mutta Kaupunginteatterin esityksessä huomaa selvästi, että sen parhaat näyttelijät näyttelevät meille niin läheisten ja meidän aikanamme niin harvoin tavattavien psykologisen teatterin perinteiden mukaisesti – erityisesti tietysti Ivanovin (Rauno Ahonen) ja Sarran (Jonna Järnefelt) näyttelijäntyössä. Ahosen Ivanov ei ole komea, mutta – näkyvästi – täynnä voimaa, eloisuutta, ja siksi ei ole outoa, että Sasha Lebedeva tarraa häneen kuin viimeiseen oljenkorteen tässä paikassa. Mutta ei ole mitään, mistä elää, ei ole voimia elää. Hän ei ole heittiö, mutta Sarrasta, joka kerran on hylännyt hänen takiaan kodin, sukulaiset, vaihtanut uskontoa, hänet vieroittaa yksinkertainen ja ymmärrettävä asia – sairaus. Sairasta ihmistä ei halua lähestyä jo luonnollisen itsesäilytysvaiston takia, kuin alkaisivat toimia magneetit, jotka työntävät ihmiset poispäin toisistaan. Tai paremminkin Sarraa vetää elävien, terveiden puoleen – mikä myös on luonnollista, Ivanovia taas työntää hänestä poispäin. Eikä ole voimakkaampaa kohtausta kuin se, jossa haukuttuaan hysteriaan vaipuneen Sarran, sanottuaan jo hänelle anteeksiantamattoman totuuden tämän pikaisesta kuolemasta Ivanov istuutuu hänen viereensä ja he vaikenevat, ja polttelevat ääneti – ja niin palaa elämäkin loppuun kuin savuke kummankin kädessä. Hyvin nopeasti. Tshehov tiesi sen.

GRIGORI ZASLAVSKI

Rossijskaja gazeta 22.3.2010

YLI-IHMISEN KUOLEMA

Maly-teatterissa esitettiin suomalais-unkarilainen ”Ivanov”.

Juri Solomin, joka äskettäin vieraili esityksensä kanssa Helsingissä, rakastui unkarilaisen ohjaajan Tamás Ascherin ”Ivanoviin” ja päätti näyttää sen Moskovassa.

Tällä kertaa moskovalainen yleisö osoittautui yhtä vahvasti vaikutetuksi suomalaisesta ryhmästä kuin kaksi vuotta sitten, kun Kansojen Teatteri esitti tämän näytelmän unkarilaisen version.

Myös tänään, jos joutuu ”yhteen Venäjän keskivyöhykkeen paikallisista pitäjistä” (juuri siellä Tshehovin näytelmä tapahtuukin) voi nähdä saman tshehovilaisen maiseman toivottoman liikkumattomuuden, jota Tshehov oli tarkkaillut. Tamás Ascher siirsi ”Ivanovinsa” toiminnan Neuvostoliittoon 1970-luvulle, ja siitä näytelmä tuli vielä synkemmäksi, vaikka synkempää ei näyttäisi olevankaan.

”Neuvostovuodet” saattoivat olla myös DDR:läisiä, puolalaisia tai unkarilaisia, pysähtyneisyyden kauheus on aistittavissa tässä suorastaan fyysisesti; se painaa tajuntaa, syövyttää kuulon, himmentää katseen. 1970-luku oli painajainen paitsi Neuvostoliitossa myös ”kansandemokratian” maissa. Siirtäessään Tshehovin sankaria ajassa Ascher vain aisti tarkasti aikakausien yhteyden. Kaikessa muussa hän vain etenee syvälle kauheaan tshehovilaiseen juoneen ”venäläisestä Hamletista”, joka eli 35 vuotta ”Don Quijoten” ihanteiden kanssa menettääkseen äkkiä koko olemassaolonsa tarkoituksen, tappaakseen kyynisyydellään sairaan vaimonsa ja kuollakseen itse uusien häitten kynnyksellä sydänkohtaukseen. Lehdistötilaisuudessa Ascher selitti, että näytelmän ensimmäinen versio, missä Ivanov ei ammu itseään, vaan kuolee, näyttää hänestä tarkemmalta.

Massiiviset puupanelit, synkeät käytävät – ei mikään kartano, vaan pikemminkin nomenklatuurahuvila, jossa paikalliset oligarkit viettävät päiviään.

Toisen näytöksen alku, Shurotskan nimipäivät - lähes keskusaihe näytelmässä – on loputonta ja merkityksetöntä ikävää. Ascher sakeuttaa sen tiiviiksi sietämättömäksi painajaiseksi, joksi itse aika on jähmettynyt. Vaieten nämä ihmiset syövät, juovat teetä tietämättä mistä puhua. Kun tähän vainajien maisemaan murtautuu paikallinen bisneskorsto ja balzakilaisessa iässä oleva seksipommi Babakina (Riitta Havukainen) – valkeissa saappaissa ja sukkahousuissa, punainen tukka liehuen ja romahtaen hurjasti hohottaen sohvalle, hänkin ulvoo ikävästä.

Se, että Ivanov (Rauno Ahonen) on hurmaava, vähän kaljuuntuva intelligentti, saa heti tuntemaan myötätuntoa häntä kohtaan huolimatta vähemmän sympaattisista asioista, joita hän sanoo. Hänen vaimonsa Sarra - Jonna Järnefelt (jota hän vihdoin riidan tiimellyksessä nimittää ”jutkuksi”) tarttuu häntä käsistä yrittäen pakottaa hänet syleilyyn, mutta hänen kätensä roikkuvat kuin piiskat, ja tässä eleessä on enemmän totuutta hänestä itsestään kuin kaikissa hänen sanoissaan. Tämä ele kertoo, että Ivanov on tyytymätön tunteissaan, ei halua tai ei pysty ottamaan niitä tahdon ja moraalisen tunteen valvontaan.

Ascher huomioi kontekstit: hänen Ivanovinsa muistuttaa sekä Nietzschestä ja tämän yli-ihmisestä että neuvostointelligentistä, jolta puuttuu kaikkinainen vastuu elämästä. Mutta hänen kokemansa loputtoman depression ytimessä piilee yritys olla rehellinen itselleen ja selvä vastaus siihen, että elämä provinssi-ikävyyden ilmattomassa tilassa on hidasta kuolemista (on mahdotonta uskoa, että Tshehovin näytelmä kehkeytyisi luonnossa, maalaiskartanossa).

Yksityiskohtiin kiinnitetty huomio herättää erityistä luottamusta Ascherin teatteriin. Shabelski (Tom Wenzel), Ivanovin loputtomasti rakastama setä, pyyhkii nirsosti liinalla poskea, jota tuberkuloottinen Sara on juuri suudellut. Ivanov kiusaa sietämättömällä depressiollaan morsiantaan Sashaa, ja tätä kirjaimellisesti oksennuttaa – tässä kohdassa jokainen ymmärtää, että tämä on raskaana, mutta Ivanov pitää parhaana olla huomaamatta.

Finaali on kauhistuttava: kaikki vieraat häissä ovat jähmettyneet, Ivanov tarttuu hysteerisenä pistoolin ampuakseen itsensä, mutta menee oven taakse ja kaatuu yksinkertaisesti sydänkohtaukseen. Ikävän kauhu on lopussa.

ALJONA KARASJ