Pääkirjoitus

TEATTERISSA ON VETOVOIMAA

Eräällä ulkomaisella teatterinjohtajakurssilla kerrottiin ateenalaisesta liikemiehestä, joka omisti tavaratalon ja teatterin vierekkäisissä rakennuksissa. Niiden välillä vallitsi erikoinen suhde: kun tavaratalo tuotti voittoa, teatterissa kävi vähemmän yleisöä, ja kun teatterilla oli nousukausi, tavaratalon myynti laski.

Taantuman aikana kulutusta yleensä supistetaan, silloin on tarkemmin mietittävä, mihin aikansa ja rahansa käyttää. Silloin aletaan satsata laatuun, materian arvo laskee, tavaroilla kerskailu vähenee. Taantuma opettaa kuluttamaan järkevästi, turhat asiat karsiutuvat pois. Jostain syystä taantuman aikana teatterilippujen myynti kuitenkin tunnetusti kasvaa. Mistähän tämä voisi johtua?

Teatteri on totuttu luokittelemaan ajanvietteeseen, iltahuveihin, ja luulisi, että se joutuisi karsintalistalle ensimmäisten joukossa. Olisiko sittenkin niin, ettei teatteri olekaan niin marginaalinen ja tarpeeton kuin korkeasuhdanteen aikana huolimattomasti määritellään? Kriisin kohdatessa haemme vaihtoehtoja, virikkeitä mielikuvitukselle. Taantuman aikaan joudumme keksimään tuoreita, luovia ratkaisuja, siksi mielikuvitus on heräteltävä lentoon, kokeiltava uusia näkökulmia, mietittävä, mitä on nurkan takana.

Mitkä tarinat kiinnostavat silloin eniten? Yllättävää: iloiset näytelmät, optimismia levittävät. Kestämmekö tragedian karuutta paremmin turvallisissa oloissa ja se kevyeksi luokiteltu ei olekaan pohjimmiltaan niin kevyttä? Onko kyseessä vain saman asian kaksi eri puolta, kaksi erilaista käsittelytapaa – ei arvoluokitusta?

Joukkuepeleissä tarvitaan hengennostatusta, kun maaleja ei ala syntyä. Sellaiset muita innostavat pelaajat ja valmentajat ovat arvokkaita koko pelin tunnelmalle, myös katsojille. Voisiko teatteri olla tällainen optimismin herättäjä, luova vaikuttaja? Voiko teatterilla sittenkin olla tärkeä tehtävä ilon ja mielikuvituksen herättelijänä?

Asko Sarkola
Teatterinjohtaja