Edvard Radzinski

Toveri K

Suomalainen ja Stalin

Rooleissa Esko Roine, Asko Sarkola, Miika Alatupa, Raine Heiskanen, Juha Jokela, Vappu Nalbantoglu,  Sami Paasila, Tommi Rantamäki, Sampo Sarkola, Aleksi Seppänen, Ville Sormunen, Valtteri Tuominen, Sami Uotila, Markus Saari

Suomennos Teemu Kaskinen
Ohjaus Roman Viktjuk
Koreografia Vladimir Anosov
Lavastus ja puvut Vladimir Boer
Apulaisohjaaja Viktor Drevitski
Valosuunnittelu Kari Leppälä
Äänisuunnittelu Eradj Nazimov
Naamiointi Anne Gorlewski-Leino, Tuula Kuittinen
Kampaukset Anu Laaksonen
Peruukit Annina Müller

Saatavana tekstityslaite (suomi, venäjä)

Ensi-ilta 23.1.2014

Suuri näyttämö

Kesto 2 t 15 min, ei väliaikaa

Amusa.fi

25.1.2014 Anja Kuoppa

Helsingin kaupunginteatterin odotettu Toveri K oli mitä lupasi: ravisteleva teatteristartti ja ennalta arvaamaton faktamyllerrys. Joosef Stalin ruodittiin tässä näytelmässä.

Torstainen (23.1.) ensi-ilta oli ensi-ilta aidoimmillaan, sillä Toveri K:n sisältö oli arvoitus ja yllätys. Kerrankin yleisö ei tiennyt mitä odottaa. Venäläinen käsikirjoitus, ohjaus ja lavastus omasta diktaattoristaan ja hänen suomalaisesta aatetoveristaan O.W. Kuusisesta suomalaisessa teatterissa on kiintoisa. Kun maiden historiat ovat leikanneet monella tavalla, ammattimaisin ajatuksin tehdystä teatterista odottaa paljon.

Yhtäjaksoiseen mittaan kirjoitettu historiakatsaus kantoi koko esityksen ajan. Venäläinen näkemys toveri Stalinista, diktatuurista ja suomipojista piti otteessaan monella tasolla. Toveri K:ssa käsikirjoituksen teksti on luokkaa loistava; se istuu näyttömälle, siinä on ytyä ja vivahteita ja se on aiheen mukainen. Historioitsija ja näytelmäkirjailija Edvard Radzinski marssittaa esille absurdin maailman, jossa on messias Stalin ja hänen valtakuntansa. Absurdius on kuitenkin se totuus, jolle faktojen historia rakennettiin. Tässä maailmassa eli O.W. Kuusinen, jonka kohtalosta ja hahmosta on tänään jäljellä hienoinen savu huolimatta hänen hautapaikastaan Kremlin muurissa.

Roman Viktjukin ohjauksessa kaivauduttiin mielen syövereihin. Stalinin neljästä ulottuvuudesta huolehtivat Sampo Sarkola, Valtteri Tuominen, Tommi Rantamäki ja Esko Roine. Mitä Stalinista paljastui? Hallitsijan pikkumainen irvikuva, diktaattorin mitätön ihmisyys, mahtimiehen valta tappaa, käskijän tarve todellisuudelle, jossa ei ole ei-sanaa.

Näyttömän karuus oli itsessään lepuuttava, sillä se antoi kehyksen näytelmän henkilöiden vaelluksille. Sanallinen kerronta vastasi historiallisesta rekvisiitasta ja hyvä niin. Väki liikkui kuntosalivempeleillä, miksei. Keskiössä olivat ihmiset.

Näytelmän keskushahmot O.W. Kuusinen ja vaimonsa Aino loivat jännitteen, tai Aino loi. Vappu Nalbantoglun Aino oli elävin, inhimillisin ja vahvin hahmo tämän näytelmän Stalinin tallissa. Eheästi toteutettu Aino ei hevin unohdu, lataus oli sillä tavalla väkevä. Asko Sarkolan Kuusinen jäi vähän ohueksi ja profiilittomaksi, mutta hänen surkimusminänsä oli kyllä läsnä.

Stalin, talvisota, suomipojat, Neuvostoliiton järjestelmät ja poliitikot saivat nimikkeensä näyttämöllä. Kiinnostava herra oli Mannerheim, jonka hahmo ei istu suomalaiseen maisemaan. Mutta kiinnostavan hänestä tekivät venäläiset silmät, jotka näkevät erilaisen henkilön.

Toveri K on kokonaisuus, jossa on elämys, yllätys, historiaa ja vahva teatteri. Näyttelijöiden venyminen ja teatterielementtien käyttö kaikkineen pysyvät mielessä.

Apu.fi

24.1.2014 Liisa Talvitie

 

Toveri K on näytelmä Stalinin hullujenhuoneesta

Teksti:

Helsingin kaupunginteatterissa räiskitään nyt suurella pensselillä ja tyylittelyn kautta paljastetaan Stalinin ajan hirveydet. Otto Wille Kuusinen on Toveri K, joka uhraa vankileireille jopa omat perheenjäsenensä.

Ensimmäinen näyttämökuva paljastaa jo tyylilajin. Stalinin patsaan torso seisoo taustalla, ja lattialla olevasta päästä roikkuu irvokkaasti pitkä, punainen kieli. Nuoret miehet polkevat kuntopyöriä.

Teatterinjohtaja Asko Sarkola on Otto Wille Kuusinen, Toveri K, nahkaansa suhdanteitten mukaan luova käärme, joka ei asemansa ja aatteensa vuoksi epäröi uhrata edes omia perheenjäseniään. Sarkolan pienin elein näyttelemä Kuusinen on näytelmän melskeissä kylmän harkitseva hahmo. Julman traaginen, eikä tippaakaan empatiaa kerjäävä.

Tarinan keskiössä on Kuusisen lisäksi hänen vaimonsa Aino, josta Vappu Nalbantoglu tekee ääntään säästämättä raivokkaan loisteliaan roolin. Hän ilmentää viideksitoista vuodeksi vankileirille joutuneen Ainon tuskaa jokaisella kehonsa liikkeellä.

Toveri K on maailmankuulun kirjailijan Edvard Radzinskin kaupunginteatterille kirjoittama näytelmä Otto Wille Kuusisesta (1881-1964), suomalaisesta poliitikosta, joka asui yli puolet elämästään Neuvostoliitossa ja selvisi ehjin nahoin Stalinin ajan puhdistuksista. Hänen uurnansa on ainoana suomalaisena haudattu Kremlin muuriin. Katsoja saa näytelmästä irti varmasti vielä enemmän, jos ehtii tutustua ennakkoon Otto Wille Kuusisen henkilöhistoriaan.

Näytelmän on ohjannut maailman teatteriyleisön hyvin tuntema Roman Viktjuk, jonka ohjaama Jean Genetin Piiat-näytelmä on mennyt Moskovassa täysille katsomoille yli kaksikymmentä vuotta.

77-vuotiaan ohjaajan näyttämökieli on liikunnallista, ilmaisu loppuun asti tyyliteltyä. Asko Sarkola pääsee Viktjukin ohjauksessa helpommalla kuin nuoret näyttelijät, mutta se sopii hyvin hänen rooliinsa. Sampo Sarkola, Valtteri Tuominen ja Tommi Rantamäki monissa rooleissaan ja varsinkin nuorina stalineina tekevät fyysisesti äärimmäisen vaativat roolinsa jokaista liikettä ja askelta myöten harkiten. Sampo Sarkolan esittämä tsaariperheen teloitusta vastanneen nuorukaisen rooli kohoaa yhdeksi näytelmän koskettavimmista ja rajuimmista hetkistä.

Kun vanha ja vapiseva Stalin tulee näyttämölle pyörätuolissa Esko Roineen esittämänä, paljastuu katsojalle lopullisesti millaisen hullun diktaattorin ja pyövelin käsissä Venäjän kansa eli, ja miten lähellä oli, ettei Suomi joutunut samaan helvetinkuiluun.

On selvää millaisista osin henkilökohtaisista kokemuksista venäläiset taiteilijat haluavat suomalaiselle yleisölle kertoa. Radzinski asettuu suomalaisten puolelle, Stalinin hirmuhallintoa ja Kuusisen luopiomaisuutta vastaan. Empatiaa saa vain Aino Kuusinen.

Esityksen jälkeen näyttämöllä kohoteltiin maljoja. Paikalla olleet ulkoministeri Erkki Tuomioja ja kulttuuri- ja urheiluministeri Paavo Arhinmäki olivat aika hiljaista poikaa. Vaikka näytelmä kertoo Otto Wille Kuusisesta, on se samalla Stalinin ja neuvostohallinnon burleski ruumiinavaus.

- Kyllä, me voisimme esittää Toveri K:ta myös Moskovassa, Edvard Radzinski sanoi.


Eeva

05.02.2014 Outi Rastas

Suomalaispoliitikko joka päätyi Kremliin ja vaikeni

 

Verryttelyasuja ja kuntosalilaitteita. Musiikin mukaan rytmitettyjä liikkeitä, teatraalisia eleitä ja huutoa. Helsingin Kaupunginteatterin Toveri K on kaikkea tätä, mutta se on myös kiinnostavaa teatteria. Vähitellen esitys alkaa vetää, ja ukrainalaisohjaaja Roman Viktjukin oudoltakin tuntuneet ratkaisut unohtuvat.

Keskiössä on kuitenkin tarina, Stalinin luottomieheksi nousseen punapoliitikko Otto Wille Kuusisen dramaattinen elämä, josta on ollut mistä ammentaa: rakkautta, petoksia, maanpetturuutta ja koti-ikävää. Lähimmät toverit tuomittiin kuolemaan, ja vaimo ja poikakin passitettiin leireille. Mutta näytelmäkirjailija Edvard Radzinskin mukaan Kuusinen pysyi hiljaa, ja hengissä.

Venäläiskirjailijan historianäkemys on suomalaismyönteinen, Kuusisen vihaama Mannerheim kuvataan herkkänä isänmaanystävänä. Stalinin roolissa on peräti neljä näyttelijää, joista Esko Roine näyttelee herkullisesti vanhuudenhöperöä maanisää. 


Kielipuolen päiväkirja -blogi

25.01.2014 Matti Saarela

Helsingin kaupunginteatterin Toveri K ei ole katsomossa järjen, vaan tunteen asia. Venäläisen Roman Viktjukin ohjaamassa teatterissa ei ääntä tai hikeä säästetä. Josif Stalinilla oli tapana kutsua kirjailijoita ihmismielen insinööreiksi. Viktjuk vie katsojan ihmismielen kuntosalille.

Toveri K on kuin ooppera, jossa kuoro-osuuksista vastaa Mieskuoro Huutajat ja aariat vetää Vappu Nalbantoglu huikealla alttosopraanolla. Meno näyttämöllä on armotonta. (Ja mitkä muskelit!)

Oopperan lauteille sopisi hyvin myös Vladimir Anosovin koreografia. Esitys perustuu hurjaan fyysiseen läsnäoloon. Ainakin esityksen katsoja on maitohapoilla jo tämän kahden ja puolen tunnin yksinäytöksisen maratonin alkumetreillä.

Nyt eletään tammikuun alkua. Silti tekee mieli väittää, että kaupunginteatterin Toveri K on vuoden teatteritapaus. Toveri K on näytelmä, jota teatteria vakavasti harrastavan katsojan ei missään tapauksessa kannata jättää väliin.

Toveri K on vyörytys, joka vie katsojan mukanaan. Alkujärkytyksen jälkeen se kuitenkin potkii myös ajatukset liikkeelle. Esityksen loistelias jälkimaku syntyy siitä, että sen jokainen yksityiskohta on ilmiselvästi äärimmäisen tarkkaan mietitty. Ja olen varma, että tämä jälkimaku viipyy jossain aivojen perukoilla vielä pitkään.

Venäjällä kovassa maineessa oleva näytelmäkirjailija Edvard Radzinski on kirjoittanut näytelmän Otto Wille Kuusisesta varta vasten Helsingin kaupunginteatterille. Torstaina kaupunginteatterin suurella näyttämöllä nähtiin näytelmän kantaesitys.

Punaisten puolella kapinoinut Kuusinen pakeni kansalaissodan jälkeen Neuvostoliittoon ja nousi lopulta maan korkeimpaan johtoon. Hän palveli uskollisesti Josif Stalinin hirmuhallintoa aina verisen diktaattorin kuolemaan asti.

Näytelmän tematiikassa on paljon samaa kuin Sofi Oksasen kirjaan perustuvassa Kansallisteatterin näytelmässä Kun kyyhkyset katosivat.

Kuusinen ei kuitenkaan ollut vain epätoivoissa oloissa kaikki ihanteensa pettävä Edgar Moes, vaan jotakin vielä pahempaa. Stalinin ja Adolf Hitlerin hirmuhallinnot eivät olisi pysyneet pitkään pystyssä ilman Kuusisen kaltaisia lahjakkaita ja pystyviä virkamiehiä.

Kuusinen oli lähtökohtaisesti humanisti ja kulttuuri-ihminen. Mikä sai hänet vaihtamaan nahkaansa kuin käärme Stalinin oikkujen mukaan ja kieltämään kolmesti jopa oman poikansa ja vaimonsa, kun Stalin surmautti lähes kaikki hänen työtoverinsa ja ystävänsä sekä suuren joukon kaikista kansalaissodan jälkeen venäjälle henkensä edestä paenneista entisistä punakaartilaisista?

Mikä sai Kuusisen myymään sielunsa paholaiselle? Radzinskilla ei ole mitään yksiselitteistä vastausta tähän kysymykseen.

Kuusisen älykkyydestä ja tavattomasta lahjakkuudesta kertoo jotakin jo se, että hän selvisi hengissä tästä lihamyllystä. Näin lahjakkaan ihmisen kohdalla silkka kuolemanpelko ei mitenkään selitä hänen käytöstään. Kuusisen piti myös uskoa vahvasti siihen, mitä hän teki.

Kuusisen tarina on tuttu aina talvisodan syttymiseen asti jokaiselle, joka on lukenut sodan kynnyksellä takaisin Suomeen loikanneen kommunistin Arvo ”Poika” Tuomisen muistelmat.

Todella yllättävää oli se, miten lähellä Tuomisen ja Kremlin arkistot kolunneen Radzinskin näkemykset tuon ajan tapahtumien syistä ja seurauksista ovat.

Myös johtopäätökset ovat samat. Suomalaiset olisivat saaneet jakaa tšetšeenien kohtalon, jos Neuvostoliitto olisi onnistunut miehittämään maan. Koko uppiniskainen ja sisukas kansa olisi karkotettu pakkotyöleireille Siperiaan.

Rdazinskin näkemys meistä parhaillaan omassa surkeudessamme rypevistä suomalaisista on mairitteleva. Ehkä eniten keskustelua syntyy ohjaaja Viktjukin ratkaisu esittää Mannerheim (Markus Saari) nuorena ja kirkasotsaisena sankarina, joka karauttaa näyttämölle sinisellä naistenpyörällä.

Tälläkin ratkaisulla on ainakin yksi aivan itsestään selvä perustelu. Mannerheim edustaa tässä tahtojen taistelussa nuorta, vasta itsenäistynyttä tasavaltaa, joka saa haasteen yli 300 vuotta jatkuneen imperiumin kaikkien aikojen suurimmalta ja julmimmalta ”tsaarilta”.

Vladimir Boerin lavastus on nerokas. Helsingin kaupunginteatterin suuri näyttämö on nimensä mukaisesti suuri, mutta periaatteessa varsin yksinkertaisilla keinoilla Boer saa sen näyttämään sunnattomalta. Hakemattakin tulee mieleen vanha vitsi Leningradin korkeimmasta rakennuksesta. Sieltä kun avautui näköala aina Siperiaan asti.

Voiko hirmuhallinnon rajattomuutta ja autiutta tehokkaammin kuvata?

Kuntosalilaitteet näyttämöllä kelpaavat varmasti symbolisoimaan keinoja, joilla maaorjuuteen perustuneesta, puolifeodaalisesta Venäjästä leivottiin Stalinin toimesta teollisuusmaa, jossa tuotanto ainakin tilastoissa kasvoi maailmanennätysvauhtia. Jokainen tosimielessä kuntosalilla treenaava tietää ainakin periaatteessa, millaista on stahanovilainen itsekuri ja työn sankaruus.

Rankin yksityiskohta lavastuksessa liittää näytelmän saumattomasti nykyaikaan. Näyttämöllä on kaksi suurta rintakuvaa. Toinen esittää katsojille kieltään näyttävää Josif Vissarionovitš Džugašviliä ja toinen ilmiselvästi Vladimir Putinia. Tsaari on kuollut, eläköön tsaari!

Anosovin koreografian merkityksiä ja juuria ei tarvitse kaukaa hakea. Askelkuviot ovat kuin suoraan Leninin mausoleumilla ilmeisesti yhä vielä määrätunnein toistuvasta vahdinvaihtorituaalista.

Kuusisen roolin näyttelee Helsingin kaupunginteatterin johtaja Asko Sarkola, ja mikä ettei. Myös Sarkola on jo vuodesta 1997 joutunut palvelemaan hirmuhallitsijaa, joka ainakin täällä Lappeenrannassa pasittaa henkiseen Siperiaan taiteellisesti kunnianhimoisen teatterin tekijät yhä uudelleen.

Olin ensi-illassa havaitsevinani Sarkolan otteissa jonkinlaista epävarmuutta.

Esko Roine näytteli jo kuolemaa tekevää Stalinia suvereenein ottein.

Nuoren polven Sampo Sarkola, Valtteri Tuominen, Tommi Rantamäki, Miika Alatupa, Raine Heiskanen, Juha Jokela, Sami Paasila, Ville Sormunen, Aleksi Seppänen ja Sami Uotila ovat treenanneet itsensä huippukuntoon näytelmää varten. Kuntosalilla on vietetty todennäköisesti todella paljon aikaa.

Samaa fyysistä voima edustaa myös Vappu Nalbantoglu Kuusien toisen vaimon Aino Kuusisen roolissa. Nalbantoglu on näyttämöllä kommunismin henki, primus motor, joka pitää tarinan käynnissä.

Olin varma, että Nalbantoglu on taustaltaan tanssija, ennen kuin tarkistin asian.

Raataminen palkitsee ainakin esityksen katsojaa. Vaikka Viktjukin ohjaus perustuu itse asiassa tavattomaan määrään toistoja samasta teemasta, katsojan kannalta esitys toimii kuin rankka kuntosalitreeni, olo muuttuu yhä euforisemmaksi toisto toiston jälkeen.

Ilmaisu tulee lihasmuistista. Meillä Jouko Turkan edustamaa teatterikäsitystä on jaksettu pilkata ja epäillä vuosikymmenestä toiseen. Venäjällä teatterin suuret nimet uskovat ilmiselvästi raatamisen autuaaksi tekevään vaikutukseen. Teatteri on laji, jossa se että tekee parhaansa ja katsoo, mihin se riittää, ei riitä vielä mihinkään.

Toveri K on näytelmä, joka jokaisen pitää itse kokea. Näytelmän historiallinen painolasti on hieman kevyempi kantaa, jos hankkii käsiohjelman. Käsiohjelmasta löytyy lyhyt luonnehdinta kaikista niistä ihmisistä, joiden nimet nousevat näyttämöllä esiin.

Aino Kuusinen oli palava aatteen nainen, joka sai palkakseen uhrauksissaan 15 vuoden työleirituomion. Pariskunnan suhde nousee näytelmän johtoteemaksi tietenkin dramaturgisista syistä.

Stalinin hirmuhallinnon uhrien luku lasketaan miljoonissa. Teloituksissa, orjatyössä vankileirien epäinhimillisiässä oloissuhteissa ja pakkokollektivisoinnin aiheuttamissa nälänhädissä kuoli joidenkin arvioiden mukaan jopa 20 miljoonaa ihmistä.

Ne ovat lukuja, joita me emme mitenkään pysty ymmärtämään.

Yksilötasolla Kuusisen edustamien kommunistien tasa-arvopuheiden ja tekojen ristiriita on helppo mieltää. Kuusinen oli perustamassa ja johtamassa maailmanvallankumousta ajanutta kolmatta internationaalia kominternia ja sen perillistä kominformia.

Naisten kannalta tällainen kommunistinen maailmanvallankumous olisi ollut varmasti yhtä siunauksellinen asia kuin äärimuslimien maailmanvalta nyt.

Median kommentit

Helsingin kaupunginteatterissa räiskitään nyt suurella pensselillä ja tyylittelyn kautta paljastetaan Stalinin ajan hirveydet.”

apu.fi 24.1.2014 - Liisa Talvitie


 ”Sampo Sarkola tekee intensiivisen fyysisen taidonnäytteen Juri Andropovina, ja esityksen ainoana – irvokasta kyllä – inhimillisenä hahmona loistaa Esko Roineen vanha diktaattori Stalin.”

Helsingin Sanomat 25.1.2014 - Suna Vuori


Toveri K on kokonaisuus, jossa on elämys, yllätys, historiaa ja vahva teatteri. Näyttelijöiden venyminen ja teatterielementtien käyttö kaikkineen pysyvät mielessä.”

Amusa.fi 25.1.2014 - Anja Kuoppa


Nyt eletään tammikuun alkua. Silti tekee mieli väittää, että kaupunginteatterin Toveri K on vuoden teatteritapaus. Toveri K on näytelmä, jota teatteria vakavasti harrastavan katsojan ei missään tapauksessa kannata jättää väliin.”

Kielipuolen päiväkirja -blogi 25.1.2014


”Vladimir Anosovin koreografia on mestarillinen ja Vladimir Boerin lavastus pelkistettyä ja niukkaa, mutta erittäin tarkkaan harkittua. Visuaalisena kokemuksena näytelmän yksityiskohtien merkkimaailma sytyttää pieniä palon alkuja sinne tänne.”

Ääni katsomossa -blogi - 25.1.2014


”Lavastus on lähes mystinen ja näyttelijät venyvät äärimmilleen: Vappu Nalbantoglu hehkuu intohimoisena Ainona ja monissa rooleissa taituroiva Sampo Sarkola miltei ylittää Otto Wille Kuusisena luikeroivan isänsä Asko Sarkolan. Kiitos huimasta tietoiskusta.”

Anna 30.1.2014 - Sanna Wirtavuori


 Jos teatterissa pystyisi harrastamaan vedonlyöntiä, minä pistäisin välittömästi kaikki rahani likoon Sampo Sarkolan puolesta.”

Teatterikärpäsen puraisuja 2 -blogi - 3.2.2014


”Stalinin luottomieheksi nousseen punapoliitikko Otto Wille Kuusisen dramaattinen elämä, josta on ollut mistä ammentaa; rakkautta, petoksia, maanpetturuutta ja koti-ikävää.”

Eeva 2/2014 - Outi Rastas


 ”Teatterikokemuksena suosittelen.”

Salonjokilaakso 30.1.2014 - Seppo Suominen


 ”Tehokasta teatteria lähihistoriasta”

Karjala 13.2.2014 - Terttu-Elina Kalaja


 Raikas venäläinen tulkinta suorastaan piristytti.”

Elämän teatteria -blogi - 7.3.2014