Jyrki Karttunen

Jemina - The Great American Show

She´s bigger than ever

Kaapelitehdas, Pannuhalli P-ovi


Esiintyjät: Auri Ahola, Anne Hiekkaranta, Jyrki Karttunen, Jyrki Kasper, Aksinja Lommi, Heidi Naakka, Mikko Paloniemi, Justus Pienmunne, Kalle Pulkkinen (Teak), Kaisa Torkkel

Koreografia, konsepti: Jyrki Karttunen
Henkilöohjaus ja käsikirjoitus: Heidi Räsänen
Äänisuunnittelu: Tuomas Fränti
Valosuunnittelu, lavastus: Jukka Huitila
Pukusuunnittelu: Karoliina Koiso-Kanttila
Naamioinnin suunnittelu: Henri Karjalainen

Harjoittaja, koreografin assistentti: Johanna Elovaara

Yhteistuotanto: Helsingin Kaupunginteatteri / Helsinki Dance Company, Zodiak – Uuden tanssin keskus

▶ Helsinki Dance Company

Ensi-ilta 22.3.2017

Pannuhalli, Kaapelitehdas

Kesto noin 2 t

Ikäsuositus: K-18

 

HUOM! Baari aukeaa ja yleisö pääsee sisään saliin jo tuntia ennen esitystä, ja baari on avoinna myös esityksen jälkeen.

Erinomaisuutta-blogi

26.3.2017 Esa Torniainen

JEMINA – THE GREAT AMERICAN SHOW!

Helsinki Dance Companyn (HDC) ja Zodiakin yhteistuotanto Jemina – The Great American Show poimii meidät matkaansa siitä, mihin Jyrki Karttusen Jeminan monta elämää muutama vuosi sitten jätti. Alkuperäisen Jeminan näin pian kantaesityksen jälkeen Zodiakissa ja uudelleen pari vuotta nyöhemmin Kuopiossa – mieleen jäi paitsi Karttusen huikean monipuolinen osaaminen myös etenkin karskean lämminhenkinen, anatomisesti epäkorrekti sukupuolen ja sen esittämisen karnevalisointi. Sitä odotin tälläkin kertaa, ja sainkin – mutta ei siinä vielä todellakaan kaikki.

Edellisen Jemina-esityksen intiimiys ja kevyehkö kotikutoisuus oli nyt kasvanut Ameriikan mittoihin: kymmenen tanssijaa ja peräti viisi lavaa ympäri Pannuhallin seiniä ja vielä diagonaali catwalk keskelläkin, ja yleisö pöydissä niiden lomassa. Sali baareineen oli auki jo ennalta: Nicolas Feuillatte Brut Réserve  muovisesta punaviinipikarista huteran joulukuusivalo-muovikukka-asetelma-koristellun pöydän ääressä tuntui suovan juuri oikeain esivirityksen tunnelmaan. Kitsch-glamour!

Esityksen episodinen kokonaisuus nivoo teemoja sujuvasti yhteen standupin, musiikin, tanssin, dragin, jne. keinoin. Jeminan aiemmista hahmoista moni on mukana tälläkin matkalla, kuten lentoemo ja tietenkin Meryl Streep poissaolevana – pistäytymässä myös kiimanallukat kymmenen vuoden takaisesta My Imaginary Friend Is with Me -teoksesta. Joku tutuista hahmoista on kasvanut Ameriikan mittoihin, kuten saksalainen militanttifeministi, jonka omintakeista tyttöpallikoreografiaa (Sukkula venukseen -biisin tahdissa) vetää kokonainen (nais)armeijaryhmä; uutena yksilöhahmona mm. Sebastian, Heidi Naakan nolon riemukas arkki-iljetysmies, jonka jutuille häpeää nauraa.

Myös tanssissa on upeita yksilökohtauksia, kuten Karttusen soolo pinkissä huletassa ja pitkässä blondiperuukissa ja Kalle Pulkkisen soolo catwalkilla (barokkimusiikkiin, olikohan Purcellia). Karttusen viehtymys ryhmähullutteluihin pääsee oikeuksiinsa mm. alkupuolen reippaassa tyttöilykohtauksessa (jonka lopussa Justus Pienmunnen soolo) ja riehakkaassa saluunatappelussa. Toisaalta on myös erinomaisen lumoavia tanssikohtauksia, kuten kiihkeä flamencobiisi, hehkuvan erootillinen versio Ravelin Bolérosta – ja etenkin pakahduttavan lumoava finaali portailla haikeaan, luopumisteemaiseen irkkumusiikkiin.

Esiintyjät ovat paitsi taidokkaita tanssijoita myös laulajia, näyttelijöitä, monitaitureita, jotka Karttusen (koreografia & konsepti) ja Heidi Räsäsen (henkilöohjaus & käsikirjoitus) johdolla luovat mainion – no, shown! Tuomas Fräntin äänimaailma osaltaan kannattelee kokonaisuutta, varsinkin kohtausten välilä. Jukka Huitilan lavastus ja valot sekä Karoliina Koiso-Kanttilan puvut tukevat moninaisia ja nopeasti vaihtuvia tilanteita.

Sukupuolittamisen ja sukupuolen esittämisen mullinmallittaminen sai runsaasti ansaitsemaansa tilaa: perinteisiä rooleja toistavat hahmot esitettiin nolon hilpeyttä herättävinä. Drag on aina poliittista, varsinkin, jos se ei tiedä olevansa. Karttusen & Räsäsen drag tietää: pilkka ei osu vain naisiin tai miehiin vaan koko tarpeettoman kaksijakoiseen sukupuolijärjestelmään (ja, no, sitä kautta tietysti enimmäkseen miehiin). Ansiokkaasti on diskurssiin tuotu myös sadut: alluusioita vilisee mm. Ruususeen, Tuhkimoon, Punahilkkaan – välineisiin, joilla lapset indoktrinoidaan vallitsevia valtasuhteita pönkittävään sukupuolijärjestelmäämme.

Ehkä aiempaa vahvemmin tekstissä on myös pyrkimystä yleispoliittisempaan eetokseen. Se ei mielestäni toteudu ihan yhtä kypsästi ja tehokkaan puhuttelevasti kuin sukupuolinäkökulma. Parodia poliittisista päättäjistä on vaikeaa – Haavikon sanoin jopa mahdotonta, koska ne tekevät sen itse. Miten voi tehokkaasti karnevalisoida vallankäyttöä, kun väärän kuninkaan päivä tuntuu olevan ihan joka päivä? Vieläpä demokraattisten prosessien tuloksena. Vertailussa tylsyy terävänkin satiirikon kynä. Maailman tila tuntuu finaalissa saavan pyyhkeen lentämään kehään (”who would inhabit this bleak world alone”). Epilogi virittää kuitenkin vielä toivoa: ehkä ratkaisuja ei pidäkään odottaa presidentiltä tai edes Äiti Jeminalta pilvenreunalta: ”sinä oot uus ihminen ja voit ite keksiä, miten täällä ollaan!”

 

(Koettu: 25.3.2017)


Pessin ja Illusian luona

24.3.2017 Pasi Puranen

 

Jemina – lopulta jäljelle jää ihmisyys


Haarakyykky ja kysymys, rakastavatko venäläiset lapsiaan…Siitä lähdetään liikkeelle. Jyrki Karttusen konseptiin perustuva Jemina – The Great American Show on ronski ja räväkkä drag- ja gender blending -henkinen, tanssia ja teatteria yhdistävä esitys. Kaikki on myös hyvin poliittista.

Teos on Helsingin Kaupunginteatterin tanssiryhmän, Helsinki Dance Companyn ja Zodiakin yhteistuotanto Kaapelitehtaan Pannuhallissa. Katsojat on sijoitettu Pannuhallin keskelle pyöreisiin ravintolapöytiin ja esitys levittäytyy tilan jokaiselle sivulle ja keskellekin sijoitetuille näyttämöille ja catwalkeille. Jukka Huitilan lavastus ja kaunis valosuunnittelu verhoavat Pannuhallin punaiseen. 

Jemina on kuvaus naisen elämästä, naiseudesta ja siihen kohdistuvista monista paineista. Naiseutta käydään läpi monesta eri näkökulmasta ja monella historian tasolla liikkuen. Lavalla nähdään niin feministit tyttöpalleineen kuin prinsessat, morsiamet, äidit ja blondit cheerleaderit. 

Teoksessa on kymmenen esiintyjää, 5 miestä ja 5 naista. Sukupuoliroolit voidaan blendata miten päin vain, mutta lopulta jäljelle jää ihmisyys. Se ihmisyys, joka pakottaa meidät kohtaamaan toisen ihmisen, toiset aatteet ja ideologiat. Jaamme saman biologian, eri ideologioista huolimatta. 

Esityksen on käsikirjoittanut ja ohjannut Heidi Räsänen. Käsikirjoitus tuo teoksen kieleen mukaan myös murteet, Lapin murteesta karjalaan. Näin se korostaa teoksen maanläheisyyttä ja arkitilanteiden tunnistettavuutta. Kylmän sodan kokemukset jakaa yhtä lailla lappilainen tyttö kuin asetehtaan työläisnainen Yhdysvalloissa. 80-luvun kylmän sodan henki pyrkii esiin uudelleen. Ollaanko palaamassa vastakkainasettelun aikaan? Siihen dikotomiaan, jossa myös maskuliinisuus ja feminiinisyys nähdään vastakkaisina?


Jemina (Jyrki Karttunen) on monessa roolissa ja elää Amerikan historian eri vaiheissa. Karttusen Jemina haluaa hallita, keinoja juuri kaihtamatta. Hän on äiti, isä ja kapteeni, joka määrään esityksen suunnan ja tuo siihen dynamiikan. Kukistaa muut Jeminaksi pyrkijät. Karttusen koreografiat ovat oivaltavia. Hän loi suositun Jemina-hahmonsa vuonna 2012 Jeminan monta elämää -teoksen myötä. Nyt nähtävä Jemina on kantaaottava ja vahvan yhteiskunnallinen. 

Jemina on hämmentävänkin yllätyksellinen. Esityksen tunnetilat ja sitä myötä koreografiat vievät äärestä viereen. Catwalkilla nähdään muotinäytös. Refugee Collection -kevätmallisto piirtyy tyylitellysti ja muotimaailman tyhjänpäiväistä estetiikkaa liikekielessä toistellen. Pelastusliivit yllä. Hetkeä myöhemmin nähdään näyttämöllä hyvin paljas koreografia, joka luo kohtaukseen intiimiä, toista ihmistä lähellä olevaa ja koskettavaa tunnelmaa. 

Jos teoksen liikekieli on yllätyksellisen moninaista, sitä on myös sen musiikki. Esityksessä kuullaan muun muassa RaveliaBeethoveniaKikkaa ja Stingiä. Omaksi suosikikseni nousi kauniin vähäeleinen koreografia Ravelin Boleron tahtiin. Kun Boleroon tehdyt koreografiat ovat yleensä olleet laajakaarisia ja näyttäviä, nähdään nyt lähes minimalistinen, koskettava kohtaus. 

Jeminan vahvuus ja heikkous löytyvät samoista elementeistä. Kiivastahtisesti vaihtuvat kohtaukset luovat teoksen kiihkeän ja yllätyksellisen tunnelman, mutta myös pirstaloivat katsomiskokemusta. Jemina ei missään tapauksessa yritäkään olla esteettisesti hempeä, päinvastoin. Katsoja ei pääse helpolla, vaan joutuu hakemaan vastaukset teoksen herättämiin kysymyksiin itse. 

 


Toiseen todellisuuteen/Extempore Kulttuuriblogit

26.3.2017 Jaakko Virrankoski

Uhkea ja sopivasti räävitön Jemina

 

Mikä on rintaliivirotaatio? Entä mitkä ne ovat sellaiset naispallit?

Siitä saimme selon perjantai-iltana Kaapelitehtaan Pannuhallissa, kun Helsingin Kaupunginteatterin, Helsinki Dance Companyn sekä Uuden tanssin keskus Zodiakin yhteistuotanto Jemina — The Great American Show sai ensi-iltansa. Tanssija-koreografi Jyrki Karttusen ideoima teos on jatko-osa vuonna 2012 kantaesitetylle Jeminan monta elämää -esitykselle.

Heti alkuun on todettava, etten aikanaan nähnyt kiiteltyä ensimmäistä osaa, ja se hivenen harmittaa. Luonnollisesti se olisi hyvin pohjustanut perjantaina näkemääni, mutta varsin makean kokemuksen sain silti näinkin.

Jemina – The Great American Show on uhkea ja muhkea, sopivasti roisi ja ilkikurinen. Sen ylenpalttinen feminiinisyys on kuin karkkia, vangitsevan hehkuvaa pinkkiä.

Uraauurtavan poikkitaiteellinen esitys yhdistelee tanssia ja teatteria, drag show’ta sekä stand up’ia. Melkoinen paketti siis, mutta toimiva kaikessa omituisuudessaan. Teosesittelyssään se kuvaa olevansa ”täyttä roskaa — jotain trashia Las Vegas -shown ja Agatha Christien murhamysteerin väliltä”.

Kun ensimmäinen osa oli kuvaus patinoituneen drag-diivan, Jeminan, kasvutarinasta, pääsee katsoja jatko-osassa mukaan tähden amerikanvalloitusmatkalle. Luvassa on vauhtia, suuria tunteita, ratkiriemukasta komiikkaa ja dramaattisia käänteitä.

Esityksessä esimerkiksi nähdään niin aidonoloinen portaita alas putoaminen, että yleisö kohahtaa järkytyksestä. Taidokasta sinänsä.

Vaikka Jemina on kollaasi vähän kaikkea, ei siitä synny sotkuista vaikutelmaa. Kaikki on hallittua ja tarkoin harkittua. Ja tosiasia on, että teos kyllä osoittaa vankkumattoman rakkautensa tanssia kohtaan; tanssi on pääosassa. Esityksessä nähdäänkin toinen toistaan vaikuttavampia tanssiperformansseja.

Yksi niistä on ammustehtaan naisten kohtalokas flamenco. Lavaa moukaroiva korkokenkien armoton pauke porautuu sielun paatuneimpiinkin sopukoihin.

Asia, jolle esitys haistattaa pitkät, on sukupuoli. Toisaalta se myös leikittelee sillä. Korkokengissä nähdään niin siloposkiset naiset kuin parrakkaat miehetkin. Miehet hoitavat naisroolit ja päinvastoin täysin suvereenisti, koska sillä ei ole mitään väliä.

Toisaalta huomio sitten kiinnitetään myös dragiin; siihen, että nyt nimenomaan mies on mekossa.’

Jyrki Karttunen on esityksen itseoikeutettu tähti, upeaakin upeampi Jemina. Karttunen hallitsee suvereenisti drag-esiintymiselle ominaisen, pienen ilkikurisuuden sekä dramaattiset elkeet.

Lisäksi esitys koostuu yhdeksästä tanssijasta, jotka näyttäytyvät toinen toistaan hurmaavammissa rooleissa. Yksi teoksen hauskimmista kohtauksista on tanssinopetussessio, johon yleisökin saa halutessaan osallistua. Hitlermäisesti murtava tanssinopettajamme (Karttunen) on kerrassaan huikea.

Pannuhallin korkea tila on hyödynnetty yllättävällä tavalla. Esiintymislavoja on siellä täällä ja yleisö istuu pyöreiden pöytien ääressä kaiken tapahtuvan keskellä. Jukka Huitilan valot ovat spektaakkelimaiset suurilta osin pinkkiä väriä käyttäen.

Karoliina Koiso-Kanttilan puvustus yhdessä Henri Karjalaisen suunnitteleman naamioinnin kanssa tarjoilee silmäkarkkia kaikessa näyttävyydessään. Erityisen upea on Karttusen yllä nähtävä muotisuunnittelijaluomus.

Äänisuunnittelusta vastaava Tuomas Fränti on loihtinut muhkean äänimaiseman. Volyymi on voimakas, ja niin pitääkin. Muotinäytöskohtauksessa kuultava mukaelma Madonnan Vogue’sta kuulostaa tyylikkäältä.

Väliajalla kuulin erään herrashenkilön tuskailevan, että esitys on vähän turhan erikoinen. Mitenkään tavanomainen se ei toki olekaan.

Jeminan poikkitaiteellisuus on mielestäni kuitenkin hyvin raikasta ja piristävää. En voi tokikaan sanoa, etteikö jotain olisi mennyt yli hilseen, mutta ehkäpä esityksen ydin onkin siinä, ettei siitä tarvitse kantaa huolta. Vaikka siis jokin asia jäisikin aukeamatta, oleellisempaa on antautuminen korkealaatuisen tanssin (ynnä muun) katsomisen nautinnolle.

Sillä niin se vain on, että tämä esitys on herkullinen.

 

 


Median kommentit

 

”Jyrki Karttusen ilmiöksi kasvanut Jemina virittää pommin ja jättää vastuun yleisölle”

Helsingin Sanomat 24.3.2017 - Maria Säkö


 

”Jyrki Karttunen själv är förbluffande mångsidig - -. Det kunde ju lätt bli så att de andra degraderas till statister, men i stället verkade han utmana dem att hitta nya sidor av sig själva och ösa på för fullt.

Hufvudstadsbladet 24.3.2017 - Tove Djupsjöbacka


”Luvassa on vauhtia, suuria tunteita, ratkiriemukasta komiikkaa ja dramaattisia käänteitä.”

Toiseen todellisuuteen/Extempore Kulttuuriblogit 26.3.2017 - Jaakko Virrankoski


Edellisen Jemina-esityksen intiimiys ja kevyehkö kotikutoisuus oli nyt kasvanut Ameriikan mittoihin: kymmenen tanssijaa ja peräti viisi lavaa ympäri Pannuhallin seiniä ja vielä diagonaali catwalk keskelläkin, ja yleisö pöydissä niiden lomassa. Sali baareineen oli auki jo ennalta: Nicolas Feuillatte Brut Réserve  muovisesta punaviinipikarista huteran joulukuusivalo-muovikukka-asetelma-koristellun pöydän ääressä tuntui suovan juuri oikeain esivirityksen tunnelmaan. Kitsch-glamour!

Erinomaisuutta-blogi 26.3.2017




Selkäpiitä karmii teoksen humoristiseen viittaan puettu tarkkanäköisyys maailman tilasta. Ja sitten, samaan aikaan, ronskin räävitön esitys onnistuu koskettamaan intiimin herkillä hetkillään.

Huminaa-blogi 26.3.2017 - Katri Kekäläinen

 

 

 

”Jeminan The Great Amerikan Show on railakas, näyttävä ja viihdyttävä dragshow-hullunmylly, joka ei petä odotuksia. Siitä pitävät huolta Karttusen ja tanssijoiden lisäksi Karoliina Koiso-Kanttilan taidokkaasti yliampuvat asut, Jukka Huitilan räväkät valot ja Tuomas Fräntin napakasti toimiva äänimaailma.”

Annikki Alku 30.3.2017


”Koko ilta on ihmiskehon liikkeen juhlaa. Musiikit ja tanssityylit vaihtelevat, ja koreografiat ovat ilahduttavan oivaltavia.” 

Kulttuurikuuri-blogi 4.4.2017 - Meri Liukkonen