Ohjaus ja dramatisointi: Kari Heiskanen

Rooleissa: Vuokko Hovatta, Pekka Valkeejärvi, Eero Aho, Niko Saarela, Leena Rapola, Pekka Huotari, Ursula Salo, Kirsi Karlenius, Jouko Klemettilä, Pertti Koivula, Antti Timonen, Leenamari Unho, Tiina Peltonen, Seppo Maijala, Marjut Toivanen, Eeva-Liisa Haimelin, Matti Olavi Ranin, Sami Uotila, Juha Jokela, Petja Lähde, Larry Price, Lasse Hirvi

HUOM. VIIMEINEN ESITYS LA 28.3.!

Missä kuljimme kerran

He kulkevat nyt näyttämöllä
Kjell Westön loistelias romaani Kari Heiskasen tulkitsemana

Kirjailija Kjell Westö on luovuttanut romaaninsa Missä kuljimme kerran luottavaisin mielin ohjaaja Kari Heiskasen käsiin. Taitava teatterintekijä dramatisoi ja ohjaa Finlandia-palkitun teoksen suurelle näyttämölle. Erään iltapäivän aikana Westö ja Heiskanen puhuivat Helsingistä, nuoruudesta, vieteistä, musiikista ja myös keväästä 1918.

”Ja valot palavat ikkunoissa kaikkialla, ja jossakin lukemattomista taloista joku ehkä sanoo juuri sillä hetkellä toiselle; miten työlästä onkaan pyristellä maailmassa vuodesta toiseen, ja samalla se on ainoa onni.”

Tästäkin Missä kuljimme kerran -romaanin lauseesta puhumme kirjailija Kjell Westön ja ohjaaja Kari Heiskasen kanssa. Kahden oman alansa huipun keskustelu syöksähtelee aiheesta toiseen. Liki 600-sivuisessa romaanissa riittää pohdittavaa.

Miehet ovat tutustuneet toisiinsa sen myötä, että Kari Heiskanen dramatisoi ja ohjaa Westön romaanin Kaupunginteatterin suurelle näyttämölle. Yhteisymmärrys on löytynyt, eikä sitä haittaa kuuden vuoden ikäero. Vuonna 1955 syntyneellä Heiskasella ja 1961 syntyneellä Westöllä on samankaltainen tapa tarkastella taidetta, ja nuoruudenkokemuksistakin löytyy yhteneväisyyttä, vaikka taustat ovat erilaiset.

Romaanista näytelmäksi

Missä kuljimme kerran on ainakin kolmitasoinen romaani; se on aikuiseksi kasvavan, seksuaalisuuttaan etsivän ja kiihkeästi elävän sukupolven kuvaus, suurenmoinen Helsingin kuvaus, se on aikakausiromaani käsitellessään pitkää ajanjaksoa vuosien 1905-1939 välillä. Melkoinen teksti ja maallikon silmissä melkoinen yritys siirtää tarina näyttämölle - kirjassahan on melko vähän dialogia.

Miten pitkä kertomus kääntyy näytelmäksi?
KH: – Dialogi syntyi yllättävän helposti. Ensimmäiseen versioon otin mukaan kaiken oleellisena pitämäni, kaksin verroin sen mitä tarvitaan. Karsin näyttelijöiden kanssa kohtauksia, ja niiden toimivuus mitataan lopullisesti näyttämöllä.

KW: – Se on dramatisoijan tehtävä, enkä aio puuttua siihen mitenkään. Kirjojeni suomennosten suhteen olen suorastaan nipo, koska äidinkieleni ruotsin ohella opin suomea jo lapsena pihaleikeissä. Katriina Savolainen (nykyisin Huttunen) onnistui tässäkin suomennoksessa aivan loistavasti. Kun olen nyt lukenut näytelmää, huomaan, miten Karin kirjoittama dialogi istuu hyvin romaanini ihmisiin ja heidän luonteisiinsa.


KH: – Olen pyrkinyt tuomaan kielen arkitasolle ja omaan aikaamme. Vaikka tarina tapahtuu menneessä, ei kieli voi olla historiallista. Otan auliisti vastaan Kjellin kommentit kielestä. Emmehän me edes tiedä, miten viime vuosisadan alussa puhuttiin.

KW: – Tämä on loistava huomio. Menneeseen sijoittuvia näytelmiä ja elokuvia on monesti pilattu väärin ymmärretyllä, “historiallisella” kielenkäytöllä. Olisi varsinainen kardinaalivirhe otaksua, että ihmiset puhuivat ennen ylevästi kaikissa arkitilanteissakin. Ja meillä on väärä käsitys menneestä, ellemme ymmärrä esimerkiksi sitä miten ikivanhoja ovat alatyyliset ilmaisut ja kirosanat. Ei menneen ajan arkikielenkäyttö ollut sen ihanteellisempaa tai ylevämpää kuin nykyhetkenkään.

Kansakunta synnytystuskissa

Westön romaani saa ainakin helsinkiläisen lukijan rakastumaan jälleen kaupunkiinsa ja näkemään sen uusin silmin. Tutut paikat saavat uusia merkityksiä, kun mennyt arki herää henkiin.

Miten Helsinki tuodaan näyttämölle?
KH: – Ei tietenkään valokuvamaisen tarkasti, mutta Katariina Kirjavaisen nerokkaasti toteutetussa lavastuksessa sekä on Helsinkiä että ei ole.

KW: – Helsinki on pääosin miljöö, missä romaanin tapahtumat eletään. Jotkut ovat luonnehtineet kirjaani kansalaissotakuvaukseksi, mutta minusta se on ennen kaikkea sukupolviromaani. Yksittäinen teos ei voi luetteloida kaikkia epookin ilmiöitä, eikä kuvata kaikkia olemassaolevia ihmistyyppejä. Minun henkilöni ovat tietyllä tavalla ääripään ihmisiä.

KH: – Kansalaissodan tapahtumat ovat näytelmässä ratkaisevia, ne vaikuttavat henkilöiden elämään näkyvästi ja pinnan alla. Ja siihen millaisia ihmisiä heistä kasvaa.

KW: – On häkellyttävää, miten syvä haava vuosi 1918 edelleen on – ei kaikille, mutta monille. Nykyaika psykologisoi kaikki ongelmansa puhki, mutta yhdeksänkymmenen vuoden takaisista tapahtumista, niiden vaikutuksista yksilötasolla, on yhä työlästä puhua. Itse halusin käsitellä aihetta tasapuolisesti, sekä valkoisten että punaisten kokemana. Hirveitä tekoja tapahtui molemmin puolin. Valkoisten kostossa oli kuitenkin eräänlaista suunnitelmallista julmuutta, joka syntyi ehkä siitä, että he todella tiesivät voittaneensa. Tai sitten pelosta, että jos he eivät ole tarpeeksi ankaria, kapina syttyy uudelleen. Joistakin kuvauksista taas näkee, että monet punaiset suhtautuivat epäröiden omiin mahdollisuuksiinsa jo punaisen talven aikana, jolloin heillä periaatteessa oli koko eteläinen Suomi hallussaan.

KH: – Kansakunnan synnytystuskat olivat suuret. Oma, 1950-luvulla syntynyt sukupolveni ei lapsuudessaan tajunnut, miten vähän aikaa Suomi oli ollut itsenäinen. Saatikka sitä, että toinen maailmansota oli loppunut vain kymmenen vuotta ennen syntymääni.

KW: – On hyvä muistaa, miten kaoottista aikaa Helsingissä elettiin ennen kansalaissotaa. Venäläisen sotaväen täyttämässä kasvavassa satamakaupungissa oli muun muassa vakava prostituutio-ongelma. Toisaalta noina kaoottisina aikoina luotiin myös perusta säätykierrolle, johon Suomen myöhempi menestys mielestäni perustuu.

KH: – Viittauksesi prostituution laajuuteen on kiinnostava – äärimmäisestä köyhyydestäkin pitää hakea selitystä vuoden 1918 tapahtumille. Sodan motiivit eivät olleet vain poliittiset. Romaani kuvaa onnistuneesti ihmisten raadollisuutta, heissä piilevää ylevää ja alhaista.

Samppanjaa jazzin tahtiin

Siirtyessään 1920-luvulle Kjell Westö kuvaa aikakauden kiihkeänä. Nuoriso elää kuin viimeistä päivää, jazz rantautuu Helsinkiin, salakapakat kukoistavat, ja samppanjaa juodaan herrasväen nuorten huvilajuhlissa. Raukeiden hellepäivien kuumuuden voi tuntea kaupungin ulkoluotojen kallioilla, kesäyöt täyttyvät kuumeisista keskusteluista, himosta ja rakkaudenkaipuusta.

Mikä on musiikin osuus näytelmässä?
KH: – Sillä on suuri osuus. Kapellimestari Lasse Hirven kanssa olemme suunnitelleet lähtevämme löyhästi liikkeelle tuon ajan säveltäjistä, Sibeliuksesta, Merikannosta, Melartinista, Sonnisesta jne. On mielenkiintoista nähdä mihin päädymme, en haluaisi rajoittaa tunnelmia pelkästään aikakauden musiikilla. En halua tehdä sen enempää musiikin kuin muunkaan suhteen liian tiukkaa ennakkorajausta. Harjoituksissa syntyville ideoille pitää jäädä tilaa.

KW: – Olen itse tarkka musiikin suhteen, mutta tuo tuntuu aivan oikealta ratkaisulta. Teatteri on maaginen taidelaji, jossa pätevät aivan toiset säännöt kuin kirjallisuudessa. Teatteri ei voi olla kirjan kuvitusta.

KH: – Kjellin asenne tekee yhteistyöstä hedelmällistä!

Helsinkiläisille, menneille, eläville, tuleville

Missä kuljimme kerran -romaanista hurmaantunut miettii, millaisina Lucie, Allu, Eccu, Cedi, Maggie, Micki, Bruno ja muut kulkevat näyttämöllä. Lukukokemuksen hetkellä he saivat jo tietyn muodon. Näyttämökasvot heille antaa loistava kaarti, johon kuuluvat muun muassa Vuokko Hovatta, Ursula Salo, Leena Rapola, Pekka Valkeejärvi ja Eero Aho.

Kjell Westö on omistanut romaaninsa helsinkiläisille. Samat sanat voidaan omistaa näytelmälle: ”Stadilaisille; jo kalsaan skrubuun slepatuille, näitä kartsoja yhä dallaaville, vielä hukiaan venaaville. Helsinkiläisille; menneille, eläville, tuleville.”

Alun ja lopun sitaatit Kjell Westö, Missä kuljimme kerran (Otava 2006)

Liisa Talvitie
Kirjoittaja on Glorian toimittaja

Lehtiartikkelit

Mitä katsojat sanovat?