Lee Hall - Elton John

Billy Elliot

Vuoden 2015 musikaalitapaus

Peacock-teatteri, Tivolikuja 1

▶ Tarkista esiintyjät täältä

Rooleissa mm. Henrik Björklund / Amos Brotherus / Lassi Hirvonen, Luka Haikonen / Luca Elshout / Kasperi Virta, Siiri Kaskilahti / Ella Ingraeus / Nicole Karlsson, Jonna Järnefelt / Helena Haaranen, Risto Kaskilahti / Kari Mattila, Leena Uotila / Leenamari Unho, Petrus Kähkönen, Antti Keinänen / Elias Girod, Sofia Hilli, Pekka Hiltunen, Juha Jokela, Kirsi Karlenius, Ilkka Kokkonen, Jukka Kontusalmi, Tuukka Leppänen, Kai Lähdesmäki, Unto Nuora, Emilia Nyman, Sami Paasila, Tiina Peltonen, Raili Raitala, Inka Tiitinen, Antti Timonen, Panu Vauhkonen, Mikko Vihma

Suomennos Mikko Koivusalo
Ohjaus ja koreografia Markku Nenonen
Kapellimestari Risto Kupiainen
Lavastus Jani Uljas ja Jari Ijäs
Puvut Elina Kolehmainen
Valosuunnittelu William Iles
Äänisuunnittelu Kirsi Peteri, Jori Tossavainen

Ensi-ilta 27.8.2015

Peacock-teatteri

Kesto noin 2 t 45 min

billyelliot.fi

 

Billy Elliot -teatterilipulla merimaailma SEA LIFE -pääsylippu puoleen hintaan. Tarjous voimassa näytöspäivänä ja viikon ajan sen jälkeen.

 

Apu

14.09.2015 Liisa Talvitie

Totta ja tarua

Niin nopeasti yhteiskunnalliset tilanteet muuttuvat, että Helsingin kaupunginteatterin Billy Elliot -musikaali on yllättäen ajankohtainen. Työtaistelut ja solidaarisuus eivät ole mennyttä aikaa, vaan tätä hetkeä ja tulevaisuutta myös Suomessa. Kaivosteollisuuskaupunkiin, Pohjois-Englantiin sijoittuvassa musikaalissa eletään työllisyyden kannalta vaikeita aikoja, kun Britannian hallitus vuonna 1984 ilmoittaa aikovansa sulkea kaksikymmentä tappiollista hiilikaivosta. Rajujen ratkaisujen takana on rautarouva, konservatiivien pääministeri Margaret Thatcher (1925-2013).

Kaivoskaupunki ja sen vuoden ajan lakkoilleet miehet ovat tarinan kehys, mutta keskiössä on murrosikää lähestyvä Billy, joka leskeksi jääneen isänsä käskystä harrastaa nyrkkeilyä. Balettisali vetää poikaa kuitenkin enemmän puoleensa kuin perinteinen miehinen laji, ja jokainen elokuvan ja musikaalin nähnyt tietää, mihin suuntaan tarina kääntyy.

Markku Nenonen on ohjannut ja tehnyt koreografian musikaaliin, joka nähdään kaupunginteatterin remontin takia Linnanmäellä Peacock-teatterissa. Esitys ei kalpene viime vuonna Lontoossa jalat altani vieneeltä versiosta, vaan onnistuu kaikilta osiltaan.

Kolmesta Billynä vuorottelevasta pojasta näin Amos Brotheruksen huikean ja varman suorituksen – 14-vuotias laulaa, tanssii ja näyttelee varmasti ja sydämeenkäyvästi. Hänen ystäväänsä Michaelia näytteli samassa esityksessä Luka Haikonen, joka ansaitsi kaikki väliaplodit, niin sydämensä halusta viimeksi kaupunginteatterin Tarzanissa nähty nuori herra esiintyy.

Risto Kaskilahti Billyn isänä saa tehdä pitkästä aikaa vakavan roolin ja tekee sen hyvin. Jonna Järnefelt on napakka, ronskiotteinen baletinopettaja. Luontainen rooli hänelle sikäli, että ennen Teatterikorkeakoulun näyttelijälinjaa Järnefelt opiskeli tanssijaksi. Billy Elliot koskettaa syvästi ja liikuttaa kyyneliin asti, koska se on totta. Totta on ihmisten huoli toimeentulostaan, totta se, mikä merkitys lapsille ja nuorille on opettajille ja vanhempien kannustuksella ja kyvyllä luopua omista ennakkoluuloistaan. Billy Elliot meni sydämeen. Siksi, että sen tarina on totta.

Apu-lehti / Lämpiö - Liisa Talvitie


Demokraatti

03.09.2015 Annikki Alku

Usko unelmiin kantaa kauas

Helsingin kaupunginteatterin syksyn suursatsaus, musikaali Billy Elliot, on esitys, jota ei voi olla rakastamatta.

Ensinnäkin se on monelle tuttu joko Stephen Daldryn vuonna 2000 ohjaamana elokuvana tai viisi vuotta myöhemmin Lontoossa hänen ohjaamanaan, Lee Hallin käsikirjoittamana ja Elton Johnin säveltämänä musikaalina, joka sen jälkeen on kahminut lukuisia palkintoja. Toisekseen sen perusteema on kaikkia koskettava.

Jokaisella on oikeus unelmiinsa, ja niihin kannattaa uskoa ja niiden puolesta taistella. On unelma sitten yhteiskunnallinen tai vain omaa itseä koskeva. Kun sisältö vielä puetaan herkkään tarinaan äitinsä menettäneestä pojasta, joka vastoin sekä perheensä että koko oman lakkoilevan kaivostyöläisyhteisönsä käsityksiä haluaa nyrkkeilyn sijasta tanssia balettia, eikä hänen lahjakkuuttaan näe ja tue kukaan muu kuin hänen baletinopettajansa, on koskettavuus taattu.

Mutta ennen kaikkea rakastettavuus syntyy itse esityksestä. Kaikista niistä osatekijöistä Mikko Koivusalon osuvasta suomennoksesta alkaen, joiden lopputuloksena on liki kolmen tunnin ajan täyslaidallinen taitoa, tulkintaa ja esittämisen riemua.

Komeita joukkokohtauksia ja hienoja roolisuorituksia

Kun esityksen päähenkilö on 12-vuotias poika, paljon on häntä esittävän lapsinäyttelijän varassa. Ensi-illassa kolmoismiehityksestä tulessa oli Lassi Hirvonen. Hän täytti odotukset runsain mitoin. Hänessä oli aitoutta ja hänen tanssitaitonsa oli ihan mahtava, juuri sopivan rouhea. Toinen loistava lapsinäyttelijä oli Billyn kaveria Michaelia ensi-illassa esittänyt Kasperi Virta. Mikä luontevuus ja aivan mieletön lavakarisma.

Kolmas esityksen tematiikan kannalta tärkeä ja musiikillisesti sekä tanssillisesti näyttävä rooli on Billyn baletinopettaja. Tässä roolissa Jonna Järnefelt pani loistavasti peliin kaikki puolensa, niin tanssitaustansa kuin laulu- ja näyttelijäntaitonsa. Hänen rouva Wilkinsoninsa oli elämän realiteetit näkevä, pintakova nainen, jolla kuitenkin on säilynyt kyky ja halu nähdä muutakin ja uskallus tukea poikkeavaa lahjakkuutta, kun hän sellaisen löytää.

Pienemmistä rooleista mieleen jääviä olivat Leena Uotilan sydämeenkäypä, hieman dementoitunut Billyn mummo sekä Risto Kaskilahden karski ja ison henkisen täyskäännöksen tekemään joutuva Billyn isä.

Mutta Billy Elliot ei ole missään tapauksessa pelkästään yksilösuoritusten varaan rakennettu musikaali. Iso osa sen vaikuttavuutta ovat joukkokohtaukset, ennen kaikkea kaivostyöläisten lakkotaisteluun liittyvät. Näistä esityksen ohjaaja ja koreografi Markku Nenonen oli luonut Peacock-teatterin näyttämön laidasta laitaan täyttäviä hienoja tanssi- ja lauluosuuksia, joissa esityksen ensemble pääsi täysin mitoin näyttämään erinomaista musikaaliosaamistaan. Jani Uljaksen ja Jari Ijäksen näppärä tiilimiljöölavastus vaihtui pienin muutoksin eri paikoiksi William Ilesin valojen korostaessa ja häivyttäessä juuri niin kuin pitikin. Elina Kolehmaisen puvut olivat todentuntuisia ja aikakauden, 1980-luvun, mukaisia.

Huolimatta koskettavasta tarinasta vaikeassa yhteiskunnallisessa tilanteessa Billy Elliot ei ole mikään nyyhkymusikaali, vaikka nenäliinoille voikin olla tarvetta. Siinä on myös paljon sekä suoraa että piilotettua huumoria. Tunnevoimaa on myös Elton Johnin monipuolisessa musiikissa, jonka Risto Kupiaisen johtama orkesteri soitti mainiolla energialla ja svengillä. Tekisi melkein mieleni sanoa, että Billy Elliot on yksi syksyn must-esityksistä. Ja ainakin toivon, että se osaltaan rohkaisee kaikkia tanssista kiinnostuneita poikia uskomaan itseensä ja jokaista katsojaansa uskomaan omiin unelmiinsa.


Eeva

07.10.2015 Pirjo Houni

Tanssin riemu

Lapsinäyttelijöissä on vahvaa energiaa

Englantilaisessa kaivoskaupungissa lakkoillaan Margaret Thatcherin hallituksen toimia vastaan niin, että tunteet kuumenevat. 1980-luvulle sijoittuva musikaali Billy Elliot on teemoiltaan nyt yllättävänkin ajankohtainen.

Isä on patistanut perheen nuorimman pojan nyrkkeilysalille, mutta Billy ajautuu tanssitunnille. Kaivostyöläisten yhteisössä balettia ei pahemmin arvosteta, mutta niin vain Billy puskee tiensä kohti Kuninkaallisen balettikoulun pääsykokeita.

Ehkä syy Billy Elliotin tarinan suureen suosioon onkin juuri tässä. Kaikkina aikoina tarvitaan uskoa omiin unelmiin ja tarvitaan myös ihmisiä, jotka siinä tukevat ja kannustavat. Musikaalin vahva energia nousee erinomaisista lapsinäyttelijöistä.

Billy Elliotin roolissa on kolmen pojan miehitys. Näkemässäni esityksessä Amos Brotherus tanssi, näytteli ja lauloi suoraan katsojien sydämiin. Jonna Järnefelt on tanssinopettajana sopivasti kipakka ja tiukka, mutta hän on myös se tärkeä aikuinen, joka uskoo pojan kykyihin silloinkin, kun muut ovat musertaa lapsen haaveet pirstaleiksi.

Musikaalissa kiroillaan välillä ronskisti, joten mikään lastennäytelmä se ei ole. Ikärajaksi suositellaan kymmentä vuotta. Minua sadatukset eivät häirinneet, mutta parikymppisen teatteriseuralaiseni mielestä kieltä olisi voinut siistiä. Musiikin on säveltänyt Elton John.


Etelä-Suomen Sanomat

29.08.2015 Ilkka Kuosmanen

Joutsenlampi pehmittää punaniskatkin

Hurmaava, voimaannuttava, fantastinen. Kaikkea tätä on Helsingin kaupunginteatterin Billy Elliot -musikaali. Vaikka Elton Johnin säveltämä musiikki ei ole erityisen mieleenpainuvaa, Markku Nenosen ohjaamasta näytelmästä muodostuu vahva puheenvuoro suvaitsevaisuuden puolesta.

Kiitos lankeaa erityisesti näytelmän nuorille näyttelijöille ja tanssijoille, jotka tekevät aivan huikeaa työtä esityksen päärooleissa. Hittimusikaalin nimiroolin ensi-illassa tulkinnut Lassi Hirvonen kaivaa sisältään epävarman unelmoijan, joka nousee ahdasmielistä isäänsä vastaan, koska sydän sanoo niin. Vain 12-vuotias Hirvonen vakuuttaa ennen kaikkea tanssijana. Lauluäänessä on vielä huojuntaa, joka toisaalta sopii itseään etsivän pojan rooliin.

Vähintään yhtä säkenöivästi ensi-illassa esiintyi Billyn parasta kaveria Michaelia esittänyt Kasperi Virta. Yksi esityksen tajunnanräjäyttäjistä on kaverusten hulvaton steppinumero, joka nostaa erilaiset nuoret Pohjois-Englannin ankeudesta hetkeksi show-maailman parrasvaloihin.

Kehykseltään musikaali muistuttaa etäisesti Victor Hugon Kurjia. Hiilikaivosten yksityistämistä 1980-luvulla vastustavat kaivostyöläiset vääntävät kättä Margaret Thatcherin hallinnon kanssa melkein yhtä kiivaasti kuin vallankumoukselliset ja rojalistit 1800-luvun Ranskassa. Durhamin duunareilla ei tosin ole sitä sydämensivistystä, jota Hugo vapaustaistelijoilleen soi. Lee Hallin käsikirjoittama tarina kuvaa karskien punaniskaäijien mustavalkoista maailmaa, jossa Billyn puolivahingossa syttyvä baletti-innostus on lievästi sanottuna epäilyttävää. Juoni on melko ennalta arvattava, vaikka olisikin välttynyt näkemästä elokuvaa, johon musikaali perustuu. Tietysti kyse on ryysyistä rikkauksiin -tyyppisestä luokkahypystä, joka vaatii toteutuakseen ennakkoluulojen ja normien uhmaamista sekä rohkeutta seurata unelmiaan. Tyypillisistä musikaaliaineksista jää oikeastaan puuttumaan vain kunnon romanssi. Sitä kautta myös imelät balladit jäävät kuulematta.

Vaikka teksti ei onnistu perustelemaan kovin hyvin Billyn perheessä tapahtuvia muutoksia, simppeli juoni pysyy hyvin kasassa. Mikko Koivusalon suomennos ei säästele kirosanoissa, mikä kannattaa ehkä ottaa huomioon, jos aikoo katsomaan esitystä lasten kanssa. Risto Kaskilahti on pelkältä habitukseltaan aivan omiaan Billyn isäksi, joka pehmenee loppua kohti, kun huomaa poikansa lahjakkuuden. Petrus Kähkönen tulkitsee räväkästi Billyn palavakatseista Tony-veljeä, jolta ei pikkubroidin harrastukselle ymmärrystä heru. Nuorten tähtien ohella raivoisat aplodit yleisöstä irrotti aikuista Billyä ensi-illassa esittänyt Antti Keinänen, joka piipahti lavalla näyttämässä, miten balettia oikeasti tanssitaankaan.


Extempore Kulttuuriblogit

08.09.2015 Jaakko Virrankoski

Lapsitähdet ovat Billy Elliotin hurmaavinta antia

Brittiläisen Lee Hallin käsikirjoittama Billy Elliot kuuluu niihin teatterikappaleisiin, joiden kohdalla odotukset ovat aina poikkeuksellisen suuret. Ja pelko pettymyksestä sitäkin suurempi. Se kuuluu niihin teoksiin, jotka ovat hiukan liian suuria osoittaakseen teatterinkatsojan odotuksissa mitään yhdentekevyyteen vivahtavaakaan. Vastaavanlaisena teoksena Helsingin kaupunginteatterin Billy Elliotin kanssa näiltä osin voisi kaiketi pitää Töölönlahden toisella puolella parhaillaan esitettävää, Suomen Kansallisoopperan Oopperan kummitusta. Ne ovat musikaaleja, joilla ei ole varaa epäonnistua.

Linnanmäen Peacockissa nähtävä Billy Elliot on ihana. Se on viihdyttävää ja voimaannuttavaa musiikkiteatteria, ja siinä keskeisissä rooleissa nähtävät lapsinäyttelijät ovat sen hurmaavinta antia. Monipuolisen uran tanssi- ja musiikkiteatterin parissa tehneen Markku Nenosen ohjaama musikaali sai ensi-iltansa 27.8. Itse näin esityksen viime lauantaina, ja sen jälkeen astelin huvipuiston mäkeä alas ratikkapysäkille varsin vaikuttuneena.

Musikaali kertoo Billy Elliot -nimisestä pojasta, joka elää 1980-luvun englantilaisessa kaivoskaupungissa, jossa Margaret Thatcherin tiukka talouspolitiikka saa aikaan kaivostyöläisten lakon vaarantaen näin perheiden toimeentulon. Äitinsä menettänyt Billy asuu isänsä, isoveljensä ja isoäitinsä kanssa, ja muiden poikien tapaan käy nyrkkeilytunneilla. Sattuman kautta Billy päätyy katselemaan tyttöjen balettituntia, jolloin tanssi vie hänet oitis mennessään. Hän haluaa kehittyä huippubalettitanssijaksi. Tie tanssin huipulle ei kuitenkaan ole ongelmaton ympäristössä, jossa pojat eivät tanssi.

Billy Elliot on perusrehellistä musiikkiteatteria vailla sen kummempia spesialiteetteja, mutta lapsinäyttelijät tekevät siitä erityislaatuisen. Osittain kolmoismiehityksellä toteutettavassa musikaalissa nähtiin lauantaina Billyn roolissa Lassi Hirvonen ja tämän ystävänä, Michaelina, Kasperi Virta. Katutanssista kannuksensa saaneen Hirvosen heleä ja pääosin puhdas laulu herkistää ja soolotanssinumeroissaan hän paikoin ottaa yleisön haltuunsa kunnon showmiehen elkein. Virta tyttöjen vaatteisiin mielellään pukeutuvana Michaelina on jotain niin järkyttävän suloista ja sympaattista katseltavaa, että se on jo suorastaan aseistariisuvaa.

Aikuisnäyttelijöistä vakuuttaa erityisesti Jonna Järnefelt rouva Wilkinsonina, Billyn tanssinopettajana. Järnefelt sopii rooliinsa kuin nenä päähän jo pelkän ulkoisen olemuksensakin puolesta, mutta lisäksi hän kykenee omalla persoonallisella tyylillään tekemään opettajattarestaan aidontuntuisesti samalla ankaran ja viileän, mutta myös jossain syvällä, pinnan alla, lämpimän sydämen omaavan äitihahmon. Erityisen hurmaavana jää mieleen hänen äidillisen lempeästi ilmaisema neuvonsa Billylle edessä olevia tanssikoulun pääsykokeita varten: ”Billy, pidä sitten turpasi kiinni”.

Työläiskaupungin rappiota ja rujoa arkea ilmennetään paitsi Jani Uljaan ja Jari Ijäksen nuhjuisen, pääosin tiiliseinistä koostuvan lavastuksen voimin, mutta myös kohtalaisen runsaan kiroilun muodossa, mikä ilmeisesti on herättänyt paheksuntaa joissakin katsojissa – etenkin, kun se on keskeinen osa myös lapsinäyttelijöiden puheenpartta. Eittämättä se aluksi hiukan hämmentää, mutta ilmentää silti vakuuttavasti työttömyyden ja rappeutuvan elämänmenon aikaansaamia ongelmia, kollektiivisen luovuttamismielialan synnyttämää irvokkuutta. Niin ikään Panu Vauhkosen näyttelemä nyrkkeilynopettaja George tuo äijämäisellä ankaruudellaan koomisesti esille duunariyhteisöön kuuluvan ihmisluonteen rosoisuutta, vaikkakin hänen riehumisensa meneekin paikoin hiukan överiksi.

Billy Elliot kannustaa uskomaan unelmiin ja tekemään lujasti töitä niiden eteen muiden mielipiteistä välittämättä. Ja totta kai, musikaali kertoo pojasta, joka tanssii. Se synnytti ennakkoluuloja Billy Elliotin ympäristössä 80-luvulla, mutta tekee sitä edelleen, vaikka toki vaikkapa katutanssi on myöhemmin edesauttanut tanssin rantautumista myös poikien keskuuteen, kuten myös jonkinlaista ”yleistä hyväksyntää”.

Baletilla kuitenkin on omanlaisensa leima, ja se liittyy feminiinisyyteen ja poikien osalta yhä edelleen homouteen. Tästä myös Billy Elliot on täysin tietoinen. Se ei kiistä mitään, mutta eipä se sen suuremmin saarnaakaan. Billy nyt yksinkertaisesti vain rakastaa tanssimista ja Michael puolestaan tyttöjen vaatteisiin pukeutumista, kuten myös parhaan ystävänsä lämmintä kosketusta. Näin musikaali osoittaa poikien tanssiin ja seksuaalisuuteen liittyvän spekulaation tyhjänpäiväisyyden kysyen, mitä väliä ihmisen seksuaalisuudella oikeastaan on minkään asian suhteen. Se tuo esille suvaitsevaisuuden sanomaa sen suuremmin alleviivaamatta, lopulta arkipäiväistäen erilaisuuden. Oman, ironisen lisänsä tähän tuo kabareekohtaus, jossa nähdään sekalainen seurakunta värikästä väkeä, muiden muassa drag queeneja.

Elton Johnin säveltämä musiikki soi Risto Kupiaisen johtaman orkesterin tulkitsemana paikoin mahtipontisesti vahvoja tunnetiloja kuvatessaan, mutta toisaalta myös herkästi tunnelmoiden. Eipä konemusiikkiakaan ole unohdettu. Kappaleissa on havaittavissa siellä täällä Elton Johnille tunnusomaisia sävelkuvioita ja musiikki onkin kaikkineen hienoa kuunneltavaa. Yksi hienoimmista kohtauksista lienee kaivostyöläisten laulu Maan alle, jossa heidät lasketaan kaivokseen punaisten valojen valaistessa näyttämön. Mieskuoron paatoksellinen laulu häviää maan uumeniin jääden kaikumaan aavemaisena katsojan korviin.

Monien painavien teemojensa lomassa Billy Elliot on myös tarina ikuisesta ystävyydestä, jota leimaa erilaisuus. Billy ja Michael, kaksi pojille epätyypillisistä asioista kiinnostunutta poikaa, ovat hengenheimolaisia toisensa sellaisenaan hyväksyen. Ystävyys kestää välimatkoista huolimatta. Silti heidän jäähyväisensä Billyn muuttaessa kotikaupungistaan kauas pois, huippuluokan tanssikouluun mennäkseen, vihlaisee jostain syvältä.

Samaan hengenvetoon voidaan kysyä, onko olemassa mitään liikuttavampaa kuin yksin tanssisaliin jäänyt poika, joka yltyy unelmiensa tanssiin Joutsenlammen suloisten sävelten kirvoittamana. Yksi musikaalin mieleenpainuvimpia, herkimpiä ja kauneimpia kohtauksia onkin Lassi Hirvosen ja Suomen Kansallisbaletin soolotanssijan, Antti Keinäsen, yhdessä tanssima Joutsenlampi, jossa pieni Billy kohtaa itsensä aikuisena, suuret areenat valloittaneena huipputanssijana. Joskus taide saa aikaan sellaisen voimakkaan kokemuksen, jota ei osaa selittää, mutta jossa tunne on niin voimakas, että kaikki muu unohtuu, menettää hetkellisesti merkityksensä. Sitä on tämä kohtaus ja se jää elämään jonnekin syvälle muistuttaen siitä, että elämä on liian lyhyt hukattavaksi sen miettimiseen, mitä muut sinusta ajattelevat silloin, kun haluat kulkea kohti unelmiasi.


Kaleva

29.08.2015 Eeva Kauppinen

Billy Elliot hohkaa uuden polven toivoa

Markku Nenosen Helsingin kaupunginteatterille ohjaama musikaali ei liihottele eikä sipsuttele nimeksikään. Pikku pojan nyrkkeilyhanskat vaihtuvat balettitossuihin lakkoilevien mainareiden ja mellakkapoliisien kilpien välissä.

Billy Elliot on aseista riisuva ja sydämeen käypä musikaali. Sellainen se on myös elokuvana. Ohjaajan ja koreografin kaksoisroolissa Markku Nenonen pitää rautaisella otteella kiinni Lee Hallin käsikirjoituksen yhteiskunnallisesta taustasta Thatcherin Britanniassa 1984–1985. Silloin kaivostyöläiset ja kuljetusala lakkoilivat vuoden ajan.

Syynä oli pääministerinä toimineen Margaret Thatcherin tiukka talouspolitiikka, joka yksityisti valtionyhtiöitä ja sulki pohjoisen hiilikaivoksia. Billy Elliot on myös outo lintu, hybridi: työläismusikaali. Durhamin mustaan kaivoskaupunkiin sijoittuva teos riipii genreltä glitterit ja höyhenet. Työttömien ja nälkäisten mainareiden toivottomuuden ja raivon leikkaavat vain Lee Hallin kirjoittamat ja sir Elton Johnin säveltämät yhteislaulut: Solidaarisuus ja Hyvät joulut Maggie Thatcher. Taistelulaulut raikuvat Tshaikovskin Joutsenlammen rannalla. Yhteisestä rintamasta lauletaan kuin Aulikki Oksasen Kenen joukoissa seisot -kappaleessa 1970-luvulla.

Remontin vuoksi Linnanmäen Peacock-teatterissa evakossa oleva Helsingin kaupunginteatteri saa Billy Elliotista ison sulan hattuunsa. Epäilemättä teos heijastelee osuvasti pääministeri Juha Sipilän ajaman yhteiskuntasopimuksen Suomeen ja niihin ristiriitaisiin tunnelmiin ja vastakkainasetteluihin, joita levoton maailmantalous ja Eurooppaan suuntautuvien pakolaisten virta laajalti lietsovat. Yhteiskuntasopimuksen käsite periytyy nimenomaan 1970-luvun Britanniasta. Musikaalia ei ole kuitenkaan valjastettu. Asiat ovat jo siinä itsessään ytimessä. Vahvasti tanssitaustaisen ohjaajan Markku Nenosen työ ei jää ilmaan liihottelemaan vaan marssii barrikadeille kaivosmiehen raskailla saappailla ja Britannian kansallisen kaivosunionin logo selässä. Puheet ovat yhtä ronskeja ja suoria kuin reaktiotkin.

Billy Elliot on tuhkimotarina ja lasten musikaali. Se on jopa uskalias siinä, kuinka kantavia sen moniosaamista vaativat lapsiroolit ovat. 12-vuotias nimihenkilö etsii omaa tietään ja uskallusta ilmaista identiteettiään. Samoin tekee Billyn paras kaveri Michael omalla tavallaan. Nyrkkeilyhanskat vaihtuvat balettitossuihin lakkoilevien mainareiden ja mellakkapoliisien väkivaltaisten yhteenottojen keskellä. Aseista riisuvan musikaalista tekevät kaikkensa antavat, valloittavat lapsinäyttelijät. Heistä ei voi kuin tykätä. Ohjaaja-koreografi ja muu tiimi osaa antaa lasten juhlia lavalla. Ensi-illassa yleisön sulatti Billy Elliotin roolissa katutanssitaustainen Lassi Hirvonen (s. 2002). Mekoista tykkäävän Michaelin roolissa Kasperi Virta (s. 2003) hellytti ja hurmasi katsojat.

Näissä hienon tilaisuuden saaneissa nuorissa esiintyjissä ruumiillistuu juuri se, mistä musikaali samalla kertoo. Antaa uuden polven toivoa ja yrittää, musikaali viestittää. Lapsilla on aikuisten ohi omat unelmansa ja ratkaisumallinsa. Iso käsi suvaitsevaisuudelle ja empatialle näinä aikoina. Oulu-väriä näyttämölle tuovat muppetmaisen harjoituspianistin roolissa nähtävä tanssija Unto Nuora ja Oulun konservatorion tanssilinjan kasvatti Sami Paasila, joka on juuri kiinnitetty Helsinki Dance Companyyn.


Kotimaa

10.09.2015 Olli Seppälä

Tanssiva toivo

Billy Elliot on vetävä ja tavallista fiksumpi musikaali

Per aspera ad astra. Vaikeuksien kautta voittoon. Vanha sananparsi on toiminut lukuisten ihmisten rohkaisijana. Se on myös monien kirjojen, elokuvien, näytelmien ja musikaalien perussanoma. Tarina lahjakkaasta nuoresta, joka tavoittelee unelmaansa yhteisön vaikeuksista huolimatta, on peruskertomus, voimaannuttava arkkityyppi, jota varsinkin populaarikulttuuri kierrättää ahkerasti erilaisin muunnelmin.

Yksi tämän teeman parhaita esimerkkejä on Billy Elliot. Se on alun perin menestyselokuva, josta on tehty menestysmusikaali. Jopa 10 miljoonan ihmisen väitetään nähneen sen jo. Nyt Billy Elliot on nähtävissä suomeksi Helsingin kaupunginteatterin varsin vetävänä esityksenä.

Oikeastaan Billy Elliot on tavallista monisyisempi peruskertomus tanssijapojan taipaleen alusta. Tapahtumien taustalla on 1980-luvulla Britanniassa käyty katkera kaivoslakko.

Billyn äiti on kuollut. Hän elää isoäitinsä sekä kaivoksessa työskentelevien isänsä ja veljensä kanssa. Billy harrastaa nyrkkeilyä, kuten työläiskaupungin poikien oletetaan tekevän. Tosin Billy ei ole siitä lainkaan innostunut.

Sattumalta Billy jää seuraamaan tyttöjen balettituntia ja innostuu tanssista. Tästä seuraa konflikti perheen kanssa, joka ei arvosta tanssia pennin vertaa. Sitä pidetään asenteellisesti naismaisten miesten hommana. Samaan aikaan alkaa kaivosten yksityistämisestä liikkeelle lähtenyt lakko. Eletään Margaret Thatcherin uusliberalismin kovimpia aikoja.

Billyn tie tähtiin alkaa yhteiskunnallisen murroksen merkeissä. Kaivosteollisuus on romahtamassa, koko elinkeino ja kaivosyhteisöt katoamassa. Billy ponnistaa eteenpäin ja yhteisö näkee lopulta Billyn kilvoittelussa vertauskuvan paremmasta tulevaisuudesta ja antaa tukensa.

Näytelmän lopussa Billy lähtee Lontoon kuninkaalliseen balettikouluun – anteeksi juonipaljastus – ja Billyn isä ja veli painuvat muiden kaivosmiesten kanssa hissillä maan uumeniin, kuin helvettiin ja kadotukseen. Symboliikka on harvinaisen selvää. Yksilön pitää tavoitella omaa tietään.

Billy Elliotissa on myös lapsinäyttelijöitä ja kolme eri miehitystä. Näkemässäni esityksessä pääroolissa oli Amos Brotherus ja hänen mainiona ystävänään Kasperi Virta. Näyttämöllä kuullaan Elton Johnin säveltämää musiikkia. Markku Nenosen ohjaama esitys on energinen ja koskettava, siis kaikkea mitä musikaalilta voi toivoa.

Julkisuudessa on puhuttu Billy Elliotin kielenkäytöstä. Totta, siinä kiroillaan paljon ja rumat sanat (ei kuitenkaan pahimpia) sanotaan niin kuin ne ovat. Tällä halutaan arvatenkin alleviivata työväenluokkaista puhetapaa 1980-luvun kaivosyhteisössä. Onko se nyky-Suomessa tarpeellista, on katsojan päätettävissä.

Minua kielenkäyttö ei häirinnyt. Ikäsuositus esityksellä on 10 vuodesta ylöspäin. Lastennäytelmästä ei kuitenkaan ole kyse, vaikka päähenkilönä lapsi onkin.


Turun Sanomat

30.09.2015 Irmeli Haapanen

Voimaannuttava Billy Elliot

Billy Elliotin ensi-illan jälkeen voi Helsingin kaupunginteatteria (Hkt) onnitella jälleen uudesta onnistuneesta musikaalitulkinnasta. Onnitella voi myös suomalaista yleisöä siitä, että Lontoossa vuonna 2005 kantaesityksensä saanut teos nähdään vihdoin myös meikäläisellä näyttämöllä.

Ennen Hkt:n ensi-iltaa katsoin sekä alkuperäisversion eli vuonna 2000 valmistuneen elokuvan että viime vuonna tehdyn taltioinnin Lontoon musikaalista, eikä tekisi tiukkaakaan katsoa teos neljännenkin kerran.

Billy Elliot antaa energiaa ja kannustaa uskomaan itseensä ja unelmiinsa sekä siihen, että ihmisillä on pohjimmiltaan hyvä tahto toisiaan kohtaan. Billyn tanssin ilo, hurmio ja vapauden tunne siirtyy voimaannuttavaksi kokemuksesi myös katsojaan.

Musikaalissa lisänä on vielä Elton Johnin tekstin tunnelmia resonoiva draamallinen musiikki.

Billy Elliot on kasvukertomus 12-vuotiaasta pojasta, joka hakee oman elämänsä koordinaatteja englantilaisessa pikkukaupungissa 1980-luvun puolivälissä. Hiilikaivostyöläisten lakkoilun, mellakoiden ja köyhyyden keskellä Billy vaihtaa isältään ja veljeltään salaa nyrkkeilytreenit balettitunteihin ja aikoo pyrkiä kuninkaalliseen balettikouluun.

Kaivostyöläisyhteisössä balettitanssijan ura ei ole jokapojan unelma, ja Billykin joutuu taistelemaan ennakkoluuloja vastaan. Onneksi myöskään paras kaveri Michael ei ole normitapaus, ja kannustusta tulee tanssinopettajalta.

Billy Elliot kantaa yksilöllisyyden ja omana itsenä olemisen sanomaa unohtamatta yhteisöä. Ristiriidoista huolimatta ne eivät ole toisiaan poissulkevia: ihminen tarvitsee sekä omaa voimaa ja rohkeutta että yhteisön tukea. Solidaarisuus on musikaalin kantavia teemoja, jonka arvostuksen soisi nousevan reaalitodellisuudessakin.

Billy Elliot on myös puolustuspuheenvuoro taiteelle, joka joutuu joskus ottamaan paikkansa väkisin mutta joka on aina läsnä. Tämä kiteytyy vaikuttavana kohtauksessa, jossa tanssikoululaiset treenaavat kaivostyöläisten ja poliisien välissä. Myös lavastus peilaa hienosti sitä, miten ankeaa ja ränsistynyttä elämä olisi ilman arjesta – miksei maan pinnaltakin – irtautuvaa taidetta.

Ohjaaja-koreografi Markku Nenosella on sekä silmää että sydäntä nähdä teoksen ytimeen.

Koreografia ei ole kokonaisuutena aivan niin lennokas kuin lontoolaisversiossa, mutta paikoin se on esikuvaansa oivaltavampi.

Esimerkiksi Billyn ja Michaelin duettona alkava Itseilmaisua muuttuu persoonallisten hahmojen karnevaaliksi, mikä on paljon syvällisempää kuin brittiversion jättiläiskokoiset hameet ja housut. Nenosella tanssi myös esittäytyy moninaisempana kuin englantilaisilla, joiden monet koreografiat nojaavat steppiin.

Useimmissa rooleissa on kaksois- tai kolmoismiehitys. Ensi-illassa Billy Elliotina nähtiin luonteva ja taitava Lassi Hirvonen, joka näytti nauttivan joka sekunnista. Hänessä on sitä säteilyä, jonka perään tanssinopettaja, rouva Wilkinson laulaa. Valloittavan aito oli myös Michaelia esittänyt Kasperi Virta.

Pidin myös Jonna Järnefeltin tiukasta mutta sydämellisestä rouva Wilkinsonista ja Leena Uotilan arvokkaan höppänästä mummista. Nuoren ja aikuisen Billyn duetto Joutsenlammen musiikkiin on yksi esityksen kohokohdista, jonka kruunaa Kansallisbaletin solistitanssijan Antti Keinäsen taituruus.

Mikäli ensi-iltayleisön lukuisista väliaplodeista ja -huudahduksista sekä seisaaltaan annetuista loppusuosionosoituksista voi jotain päätellä, musikaalin liput menevät kuin kuumille kiville.

IRMELI HAAPANEN


Yle Kulttuuri -Penkkitaiteilija

10.09.2015 Tuula Viitaniemi

Taitaa olla niin, että Helsingin kaupunginteatterin Billy Elliot kolahti minuun kovempaa kuin yksikään aiemmin näkemäni musikaali. Nauroin, itkin vuolaasti, sain voimaa, aloin miettiä. Nautin laulusta ja tanssista. Enempää ei voine toivoa?

Kanssani katsomossa ollut 10-vuotias poikani Otso jakoi kokemukseni: hänkin huvittui, viihtyi, liikuttui. Otso totesi esityksen jälkeen, että Billy Elliot oli hyvä, koska siinä oli hyvät näyttelijät, selkeät puheet, hienot lavasteet ja hyvä tarina. Napakka ja pätevä analyysi!

Billy Elliotin stoori on monille vuonna 2000 valmistuneesta elokuvasta tuttu. Tapahtumat sijoittuvat 1980-luvun Englantiin, kaivosteollisuudesta elävään kaupunkiin. Taustalla on tosielämän politiikkaa: vuonna 1984 pääministeri Margaret Thatcher päätti kutistaa ammattiliittojen valtaa ja lakkauttaa kannattamattomat kaivokset. Alkoi vuoden kestävä lakko. Näyttämöllä nähdään, kuinka lakko alkaa ja seurataan kiivasta kamppailua Thatcheria vastaan. ”Solidaarisuus, solidaarisuus, solidaarisuutta aina” , kajauttavat lakkoilijat voitontahtoa puhkuen. Joulujuhlassa puetaan ylle irvistävät Maggie-naamarit.

Nähdään myös lakon tyly loppu ja Thatcherin voitto. Voitonriemu, yhteishenki ja uho vaihtuvat lamautuneeseen pettymykseen.

Tämän viikon uutiset hallituksen pakkotoimista ja kasvavasta lakkomielialasta saavat musikaalin yhtäkkiä tuntumaan kovin ajankohtaiselta. Tänä aamuna kuuntelin radiota, ja eikös siellä jo spekuloitu, voisiko Juha Sipilää kohta ryhtyä vertaamaan Thatcheriin.

Aikuisten taistelulaulut, tanssivat mellakkapoliisit ja lakkovahdit tuovat näyttämölle näyttävää rytinää ja kiihkeää paloa. Tärkeintä on silti se, mitä tapahtuu lapsille.

Billy on kaivosmiehen äiditön poika. Perinteisen maskuliiniset arvot ovat yhteisössä voimissaan. Pojat nyrkkeilevät, oppivat lyömään kovaa, ja sillä aikaa tytöt voivat sipsutella balettitossuissaan. Sattuman seurauksena Billy eksyy tanssitunnille ja tajuaa, että tätä hän haluaa tehdä. Törmäys työläiskodin ja balettisalin välillä on raju. Kaivosmiehen poikahan ei pikku tossusissa hipsuttele!

Aikuiset häviävät kamppailunsa. Mutta Billy voittaa. Hän saa tanssia. Ja mikä tärkeintä, Billyn isä ja koko kaivosäijien porukka ymmärtää, että heidän on tuettava erityislaatuista poikaa ja tämän unelmia. Tämä puhutteli minua isosti: osaanko ja ymmärränkö tukea omia poikiani? Maltanko kuunnella, nähdä heidän haaveensa? Uskaltavatko he itse unelmoida rohkeasti? Ei vaadi suuria lahjoja arvata, että vuolaimmin itkeskelin kohtauksessa, joissa Billy lukee ääneen kuolleen äitinsä rohkaisevaa kirjettä, ja myöhemmin omaa vastaustaan äidille. Pysy aina omana itsenäsi, painottaa äiti.

Ihaninta Markku Nenosen ohjaamassa ja koreografioimassa esityksessä ovat lapset, ja etenkin nimiroolissa tällä kertaa ollut Lassi Hirvonen. Mikä karisma nuorella pojalla! Hirvonen on luonteva, herkkä, voimakas, ja jotenkin täysin avoin näyttämöllä liikkuessaan. Myös Billyn ystävää, hameisiin pukeutuvaa, ilakoivaa Michaelia näytelevä Kasperi Virta on totaalisen hurmaava roolissaan.

Kävin katsomassa musikaalin seurueessa, johon kuului lapsia, äitejä, sekä isovanhempia. Kaikki pitivät näkemästään kovasti. Muutamat poppoosta olivat nähneet musikaalin myös Lontoossa, osa jopa lukuisia kertoja. Asiantuntemusta siis riitti! Itse en ole nähnyt Victoria Palace Theatressa edelleen pyörivää esitystä, mutta kuulemma Helsingin kaupunginteatterin versio ei kalpene lontoolaisten rinnalla. - Suomessa Billy oli parempi, ja tanssinopettajan tytär, ehkä tanssinopettajakin. Michael oli Suomessa paljon parempi, vertaili ystäväni 11-vuotias poika Nuutti näkemäänsä kahta tulkintaa. Kokonaisuus oli Nuutin mielestä Lontoossa kuitenkin vahvempi ja ymmärrettävämpi, ihan siksi että tarina sijoittuu Englantiin. Nuutin pikkusiskoon Venlaan erityisen vaikutuksen teki – Billyn lisäksi – kohtaus, jossa pojat pistivät naisten vaatteet ylleen. Olen samaa mieltä. Hirvonen ja Virta ovat hulvattomia koomikoita!

Meidän seuruettamme Billy Elliotin kohuakin herättänyt kiroilu ei häirinnyt. Minua useimmat äkisti tärähtävät paskat ja perkeleet suoraan sanoen vain naurattivat. Lastenkin mielestä kiroilu passasi esityksen maailmaan.

Kysyin lapsilta lopuksi, mitä musikaalin tekijät heidän mielestään haluavat sanoa meille katsojille. Otson mielestä viesti kuuluu näin: pitää luottaa itseensä. Ei saa välittää mitä muut ajattelee. Pitää olla just sellainen kuin on. Jos tyypit ei tykkää, ei tarvi silti yrittää olla toisenlainen.

Tuohon minulla ei ole mitään lisättävää.


HUOM! VIIMEINEN ESITYS 17.12.2015

Median kommentit

”Hurmaava, voimaannuttava, fantastinen.”

Savon Sanomat 29.8.2015


”Billy Elliot on alusta asti mahtaavaa tunteitten tykistystä!”

Pilkkuun asti -blogi - 3.9.2015


Billy Elliot on esitys, jota ei voi olla rakastamatta.”

Demokraatti 3.9.2015 - Annikki Alku


”Billy Elliot on aseista riisuva ja sydämeen käypä musikaali.”

Kaleva 29.8.2015 - Eeva Kauppinen


”Billy tanssii nyt myös suomalaisten sydämiin”

Keskipohjanmaa 30.8.2015 - Jussi Kareinen


”Billy Elliot viihdyttää, koskettaa ja antaa voimaa”

Yle Kulttuuri 10.9.2015 - Tuula Viitaniemi


”Huumori ja taidot valloittavat.”

Aamulehti 31.8.2015 - Soila Lehtonen


”Billy Elliotin joukkovoima hurmaa (...) Tanssin ja riemun lisäksi se tarjoaa katsojille monia liikuttavia hetkiä, joten herkimpien katsojien kannattaa varata nenäliinat mukaan.”

Helsingin Sanomat 29.8.2015 - Kaisa Paavolainen


Jos haluaa nauttia täysipainoisimmasta suuren mittakaavan musiikkiteatterista mitä kotimaassa on tarjolla, kannattaa hankkia liput. Ja kunnon pinkka nenäliinoja.”

Riffi 1.9.2015 - Tommi Saarela


”Lassi Hirvonen on hurmannut minut Billynä täysin, tanssinut ja laulanut itsensä suoraan sydämeeni. Haluaisin saman tien nähdä lavalla vuorotellen kaikki Billyt ja Michaelit myös.”

Teatterikärpäsen puraisuja -blogi - 28.8.2015


 ”Esitys kyllä teki tehtävänsä ja sinkautti minut taas sille musikaalien ja tanssin siivittämälle lentoradalle, jolla jalat eivät hetkeen osu lattiaan.”

Ihan tavallisena päivänä -blogi 29.8.2015


Voimaannuttava Billy Elliot (...) Mikäli ensi-iltayleisön lukuisista väliaplodeista ja -huudahduksista sekä seisaaltaan annetuista loppusuosionosoituksista voi jotain päätellä, musikaalin liput menevät kuin kuumille kiville.”

Turun Sanomat 31.8.2015 - Irmeli Haapanen


Kaupunginteatteri osoittaa jälleen musiikkia, tanssia, puvustusta ja lavastusta myöten osaamisensa musikaalien saralla.”

Kirkko & kaupunki 1.9.2015 - Marjo Kytöharju


Tee itsellesi palvelus ja raahaa peppusi Peacockiin.”

Thoughts of a Ticket Holder -blogi - 12.9.2015


Billy Elliot koskettaa syvästi ja liikuttaa kyyneliin asti, koska se on totta.”

Apu blogit, Liisa Talvitie - 14.9.2015


”Tämä riemullinen esitys koskettaa jokaista, joka on edes joskus uskonut unelmiin.”

Anna 10.9.2015 - Sanna Wirtavuori


 ”Nuoret loistavat Billy Elliotissa”

Kotiliesi 16.9.2015 - Essi Salonen


”Billy Elliot on vetävä ja tavallista fiksumpi musikaali”

Kotimaa 10.9.2015 - Olli Seppälä


Billy Elliot – syksyn paras musikaali”

Me Viisi -matkailublogi - 1.10.2015


”Musikaali oli huikea kokemus.”

Lukupino-blogi - 10.10.2015


”Tanssin riemu. Lapsinäyttelijöissä on vahvaa energiaa.”

Eeva 10/2015 - Pirjo Houni


”Tanssi antaa siivet”

Rondo Classic 10/2015 - Harri Kuusisaari


Helsingin Kaupunginteatteri on tehnyt loistavaa työtä menestysmusikaalin kanssa ja tarjoaa korkeatasoista viihdettä koko rahan edestä. Ihanat ja taitavat lapsinäyttelijät ovat tuotannon sydän ja sielu, ja heillä on varmasti edessään loistava tulevaisuus.”

la mia Grande Avventura -blogi - 27.10.2015


 Suosittelen kokemaan tämän kulttuurinautinnon, josta tulee hyvälle tuuella ja koko musikaalilla on sellainen jännä voimaannuttava vaikutus.”

Marjon matkassa -blogi - 29.11.2015


 Se oli alusta loppuun tunteita ja ajatuksia herättävää, kaunista ja hurjaa, hauskaa, koomista, traagista, tragikoomista, se oli aivan kaikkea. Ja mitkä näyttelijät! En voi kuin ihailla pääosan esittäjää: noin nuori ihminen osaa sekä näytellä, laulaa että tanssia ja vielä noin hyvin ja kaikkea yhtä aikaa. Aivan huikeaa.”

Pitkospuut -blogi - 29.11.2015